"Kun istutin puun tunsin luonnon ja itseni välisen yhteyden syntyvän. Kun kuuntelin sen kasvua silmilläni, ymmärsin, kuinka paljon maan hiljaisillakin oli minulle sanattovaa.
Katselen pihakoivua, istuttamaani, jonka oksat kasvavat ihan lähellä maanpintaa rungon alaosasta alkaen, koska sen latva on katkaistu aikanaan. Miksi? Silti se kukoistaa kahta ihanampana, luovuttaa runsaat siemenensä maailman tuuliin tanssimaan, ja uusia koivuja synnyttämään.
Koivu ammentaa juurillaan vettä ja ravintoa maanalaisista lähteistä, syvistä vesistä ja viihtyy hyvissä mullissa. Se tanssii kaikissa tuulissa, pienissä ja suurissa, ja taipuu viisaasti syysmyrskyssä.
Se seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja pukeutuu syksyisin keltaiseen ja kultaan pudottaakseen sitten lehtensä pois.
Talvella pihakoivu seisoo alastomana ja kestää uljaasti kylmän ja pimeän, tuulen ja tuiskun. Jokainen talvi katkoo sen oksia, mutta silti mahla nousee joka kevät, ja hennonväriset hiirenkorvat ilmaantuvat aina ajallaan.
Se on syvästi elämän mullassa kiinni, ja kurkottaa oksillaana kohti valoa, ihan niin kuin minäkin.
Koivu kertoo minulle, että aikansa on joka asialla avaran taivaan alla: ON AIKA LUODA, KANTAA HEDELMÄÄ JA LUOPUA VANHASTA VOIDAKSEEN TEHDÄ TILAA UUDELLE.
Jäljelle jää YDIN, sekä mikä minussa (meissä kaikissa) on totta ja olennaista".
pohdintaani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti