Kalevalan runoissa kuvastuu muinaisten suomalaisten tietäjien maailmankuva. Niissä on yhtäläisyyksiä eri kansojen jumalaistarujen kanssa. Esim. Kalevalan luomisruno muistuttaa intialaisia luomiskertomuksia ja Lemminkäistaru egyptiläistä Osiris-legendaa. Pekka Ervastin mukaan esim. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat alun perin suomalaisen muinaisuskon jumalolentoja, mutta Väinämöinen on ollut myös suurimman muinaissuomalaisen tietäjän nimenä, josta tuli enkeliolento. Enkeliolentona Väinämöinen on Suomen suojelija ja näkymätön johtaja eli kansallishaltia. Väinämöisellä on ihanne rauhan ja henkisen tiedon kansasta.
Pekka Ervast:
Ihmisen oma inhimillisyys on siinä, että hänellä on korkeampi minä, yksilöllinen minä, joka useampia kertoja syntyy persoonalliseen maailmaan. Kun kansa on noussut sivistystasolle, yhdistynyt yhdeksi kansaksi vaikkeivat sen yksilöt vielä olisi heränneet minkäänlaiseen kansallistuntoon, mutta ovat kuitenkin aivan kuin ulkonaisten olojen aiheuttamina muodostaneet yhteiskunnan ja yhtyneet kansaksi ja valtioksi, niin silloin sillä kansalla on jokin, joka vastaa ihmisen korkeampaa minää. Silloin näet liittyy kansaan olento, jota me kutsumme sanskritin kielellä deevaksi tai suomalaisella sanalla kansan suojelushaltiaksi, tai sitten nimellä jota yleisesti käytetään, vaikkei sitä ymmärretä tässä todellisessa teknillisessä merkityksessä, nim. kansallishengeksi tai kansanhengeksi.
Suomen deeva ei ihaile ulkonaista komeutta, ei rikkautta eikä valtaa, sillä hänelle ominaista on yksinkertaisuuden kauneus. Tämä piirre näkyy myös kansamme yksilöissä, sillä ne suomalaiset, joissa Suomen kansan henki on vähänkin elävä, eivät saata ihailla ulkonaista loistoa ja ylellisyyttä.
Suomen deeva on hiljainen ja sävyisä. Hän ei usko väkivallan voimaan, hän uskoo ainoastaa odotukseen ja kärsivällisyyteen. Hän tietää, että se ihminen, joka osaa tahtoa, ajatella, odottaa ja kärsiä, se lopulta voittaa ulkonaisestikin.
Monta sataa vuotta sitten meidän deevamme heräsi näkemään ja tajuamaan kristusrakkauden ihannetta, sitä veljeyden ihannetta, joka kansojen kesken toteutettuna kieltää sodan. Tämä heräymys oli käänteentekevä tapaus hänen elämässään. Hän ymmärsi, että jos hän ottaisi Suomen tai minkä tahansa kansan kohtalon ohjatakseen, hänen velvollisuutensa olisi inspiroida sitä yrittämään semmoista, jota ei yksikään kansa maan päällä vielä ollut yrittänyt. Ei hän ollut yksin. Oli toisiakin deevoja, jotka näkivät ihanteen. Oli tovereita hänellä, joiden kanssa hän solmi liiton, liiton veljeyden toteuttamiseksi maan päällä.
Tälle kansalle hän päätti opettaa, että viha ei lopu vihalla, vaan rakkaudella, ja että väkivallan miekka on taottava työn auraksi. Kansa, jota hän rakasti, oli kovia kokenut; se oli oppinut raatamaan, kärsimään ja kestämään. Rikkaus ja loisto, kunnia ja menestys ei ollut sen kansan silmiä sokaissut. Se oli kansa, joka tiesi, missä elämän todelliset arvot piilivät. Se oli laulun ja tiedon ja sanan mahdin kansa. Oliko se kuuleva ja ymmärtävä haltiansa ääntä?
Pekka Ervast: Uudestisyntyvä Suomi, referoitu
katsele:
Kalevala kuvia
Kalevala / Pekka Ervast
lue myös
kansallishaltijan-synty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti