Pekka Ervast
Teofisen Seuran ohjesääntöjen mukaan kenelläkään sen jäsenistä ole oikeutta esiintyä teosofisella auktoriteetilla. Teosofia on ikuisten totuuksien uskonto, mutta Teosofinen Seura on vapaan ajattelun temppeli. Sentähden jokainen teosofinen kirjailija tai puhuja itse on vastuunalainen sanoistaan — ja lukija tai kuulija omaksuu niistä vain sen verran, minkä hänen omatuntonsa ja järkensä hyväksyy.
I
Valmistus
Oletko milloinkaan tuntenut väsymystä tuohon unen ja valveen, työn ja levon, ilon ja surun ainaiseen kiertokulkuun, jota kutsutaan elämäksi? Oletko koskaan sydämeltäsi huoahtanut: mikä on kaiken tämän vaihtelun tarkoitus? Onnellinen olet, jos elämän taakka on sinua niin painanut, että epätoivoisena olet huutanut ympäröivään pimeyteen: miksi — mistä — minne? Onnellinen olet, sillä totuuden elämä sinulle aukenee, henkesi sinua kutsuu.
Jospa me ihmiset tietäisimme, että kaikki tämä ulkonainen, jota me todellisena elämänä pidämme, on harhaa vain, kuvaleikkiä, jonka kautta henki, Jumalan kuva meissä eloon herätetään! Silloinpa emme pakenisi hengen ääntä, kun se meitä kutsuu. Mutta nyt me kaikin tavoin koetamme unohtaa noita syviä tunteitamme ja kysymyksiämme. Joskin epätoivon hetkinä kohtalon sfinksi astui eteemme vaatien arvotuksensa ratkaisua, joskin silloin hengen salama iski sydämeemme, emme me kutsumuksesta vaarin ottaneet, vaan olimme seuraavassa silmänräpäyksessä taas valmiit syöksymään harhojen valtaan, jos pieninkään ilo tai nautinto meitä houkutteli.
Vasta sitten kun hengen ääni on niin voimakas, ettemme enää löydä rauhaa elämän tarjoamista iloista, että „vaikka tämä maailma olisi kaikkea sitä, joksi runoilijat ovat sitä uneksineet, vaikka kaikki paha olisi poistunut, kaikki suru loppunut, jokainen nautinto tuhatkertainen, jokainen kauneus entistään ihanampi, me kääntyisimme siitä pois kyllästyneinä, haluttomina" (Annie Besant) — vasta sitten astumme totuuden etsijäin tielle.
Tämä mielentila ei suinkaan ole sekoitettava siihen blaseerattuun väsymykseen, joka seuraa aistillista nautintoa. Niin kauan kuin kiitämme iloja ja nautintoja elämän kalliimmaksi lahjaksi, emme suinkaan ole mihinkään väsyneet. Ruumiimme vain ei aina jaksa palvella alhaista tyranniaan. Mutta vielä emme tunne elämän todellisuutta, vielä meitä odottavat nuo suuret, todelliset kärsimykset, joissa yksin hengen ääni puhuu.
Sillä kun tuo todellinen väsymys meidät valtaa, silloin olemme heränneet näkemään elämän illuusiot; silloin järkemme meille todistaa, ettei mikään persoonallinen onni eikä nautinto ole sen arvoinen, että sitä huolisimme tavoitella . . . Rikkaus, kunnia, valta — missä on teidän viehätyksenne?
Sydämemme syvyydessä on ääni kuiskannut: eikö sitä suurta missään löydy, sitä hyvää, sitä kaunista, eikö missään ole rauhaa, totuutta, oikeutta?
Olemme huomanneet, että jos yksi tässä maailmassa iloitsee, niin toinen itkee. Olemme huomanneet, että jos tahdomme onnen itsellemme ostaa, niin täytyy meidän ostaa se muitten kärsimyksillä. Jokaisen ruusun, jonka itsellemme poimimme, ovat veljemme kyynelillään kastaneet. Ja ruusun tuoksu ei enää meitä hurmaa; sillä kyyneleet polttavat meitä. Ja onni ei enää meitä houkuttele; sillä vääryys virnistää sen takana . . . ja me olemme vääryyteen väsyneet.
Heittäkäämme pois kaikki muu ja etsikäämme henkeämme. Älkäämme pelätkö lähteä meren ulapalle tuntematonta totuutta etsimään. Älkäämme pelätkö heittäytyä henkemme kuiluihin, sillä sen syvyyksissä juoksee elämän puro.
Muuttakaamme mielemme. Koko sielullamme, koko sydämellämme antautukaamme totuutta etsimään. Älkäämme muuta pyytäkö kuin sitä ääretöntä elämää, joka on kaikkialla, joka on meissä itsessämme. Kahta herraa emme voi palvella, pyytäkäämme Jumalaa yksin.
Ja elämämme saa suuren sisällyksen. Siinä on tapahtunut aatteellinen muutos, perinpohjainen vaihdos. Mikä ero nykyisten ja niiden päivien välillä, jolloin pidimme elämää leikkinä, nautinnon välikappaleena tai tyhjänä ikävyytenä! Nyt se on täynnä tarkoitusta, henkeä ja voimaa. Katso, kuinka sen perussävel muuttuu. Sisässä soi vain yksi ääni: totuuden kaipuu — ja kaikkien ulkonaisten tekojemme vaikuttimet vaihtuvat. Ennen oli vaikuttimena himo, halu, persoonallinen rakkaus, käsky tai pakko. Nyt halajamme vain yhtä — kaiken muun teemme velvollisuuden tunteesta. Emme velvollisuuksiamme laiminlyö, mutta emme enää mihinkään kiinny. Omantuntomme viisaus sanoo meille: tee se, ja me teemme.
Kuinka vapaat olemme hengessämme! Tie on edessämme suora, sileä ja vihannoiva — riemu sydämessä vaellamme eteenpäin. Olemme elämän todellisuuden löytäneet.
Mutta — himmentyykö silmiemme valo vai miksi kauneus meitä pakenee, miksi maailma etenee näkyvistämme? Omaisemme kääntävät kasvonsa pois, ystävämme meistä luopuvat, koko maailma meidät hylkää. Jäämme yksin tielle — pimeys yllättää — yön varjot ympäröivät — mikä on tuo hirviö, joka meitä lähestyy?
Me, jotka etsimme ikuista ja ääretöntä, olemme heittäneet nykyisyytemme — se vain maailman muodossa, ystäviemme piirteissä kääntyy meistä pois — älkäämme sitä hetkeäkään muistelko, mutta nyt ottakaamme menneisyytemme voittaaksemme.
Tuo hirviö, se on oma itsemme. Se on kaikki huono, paha ja alhainen, joka elämien vieriessä on meihin kertynyt, se on alempi minuutemme. Se on eläin meissä, se on kohtalo, jota emme voi välttää.
Ja koko voimallaan tuo alempi luontomme nousee henkemme tahtoa vastustamaan. Kuinka heikoiksi tunnemmekaan itsemme! Tosiaan lihan ääni on voimakas . . . „Menköön pois meiltä tämä kalkki!" . . .
Vaan horjahtaa emme saa. Yksin emme ole. Näkymättöminä meitä auttavat kaikki ne, jotka ennen ovat voittaneet, sillä hengessä olemme yhtä. Eikä pimeys ole läpitunkematon! Pieninkin voitto puhkaisee aukon, josta säde pilkistää — ja kun olemme voittaneet, sarastaa päivä ja valo nousee, joka on aurinkoa kirkkaampi.
Siis taistelkaamme. Jos lankeamme, nouskaamme. Jos lankeamme uudestaan, nouskaamme jälleen. Mutta älkäämme kadottako uskoamme, tarmoamme, rohkeuttamme. On toisia, jotka ennen sen tien ovat kulkeneet. He tuntevat sen kärsimykset, he tietävät sen tuskat. He odottavat meidän tuloamme.
Täydellisen ihmisen kuva mielessämme, sydämessämme hänen puhtaat piirteensä, antakaamme hänen tahtonsa olla omanamme. Nostakoon hänen lempensä meidän sieluamme. Polvistukaamme äärettömän eteen. Taistelujen lomassa ajatelkaamme ihannetta!
Mitä ihmiskunnan vapahtajat ovat sanoneet täydellisestä ihmisestä? Hän on kaikkien veli, hän rakastaa kaikkia yhtä paljon. Hän ei suutu kenellekään, hän ei naista himoitse, hän ei vanno, ei valehtele, ei turhia puhu, hän ei vastusta pahaa pahalla, ei tuomitse, ei rankaise. Vaan hän rakastaa vihollisiaan, hän siunaa vainoajiaan, hän auttaa salaisuudessa, hän rukoilee yksikseen, hän on nöyrä, iloinen, pitkämielinen.
Tähän täydellisyyteen meidän tulee pyrkiä. Silloin murtuu pimeyden valta, usvat häipyvät, ja valkenee aamu.
Jo taistellessamme tapahtuu välistä, että tajuntamme nostetaan henkeemme, että hetkeksi pääsemme osallisiksi siitä autuudesta, joka on henkemme ainainen verho. Mikä rauha silloin, mikä mielentyyneys, mikä lapsellinen suruttomuus. „Täytymme pyhällä hengellä." On aivan kuin „syntyisimme uudestaan", kuin „siirtyisimme korkeudesta" — runoilijat ja taiteilijat kutsuvat sitä „neron inspiraatioksi" . . .
Oletko nähnyt auringon laskevan kesäisenä iltana? Tai oletko kesäyön hiljaisuudessa kaukaa kuullut satakielen laulavan? Etkö silloin kaihosta mieletönnä heittäytynyt ikuisen kauneuden helmaan — eikö silloin henkesi taivaiseen kotiinsa ikävöiden sulautunut yhdeksi luonnon kanssa? Tai oletko koskaan tuntenut sydämesi särkyvän kärsivän veljen tuskasta ja samalla tuntenut hurmaavaa riemua siitä, että osasit häntä rakastaa?
Heikkoja kajastuksia vain ovat nuo hetket siitä mielentilasta, joka tulee jokapäiväiseksi leiväksemme, kun olemme itsemme itsestämme irrottaneet ja vanhan ihmisemme voittaneet! Silloin olemme kuin uusia olentoja, kuin nuorukaisia ikuisen kauneuden maailmassa. Missä sydämemme on? Se itkee ja hymyilee. Mutta se itkee muiden suruja, se hymyilee muiden iloja. Ja kuinka paljon niitä on! Ne ympäröivät meitä näkymättöminä ja me vastaamme niiden kutsuille. Luonnon suuri sydän meissä sykkii. Katso, kuinka koko maailma palaa luoksemme! Nyt se ikävöi meitä, nyt se tuntee meidän rakkautemme. Ja me annamme kaikki sille anteeksi sen riemun tähden, joka rinnassamme asuu.
XII
Puhdistuksen tie
Antaakseni jotakuinkin täydellisen kuvan ihmishengen kehityksestä sellaisena, kuin aikojen salainen viisaus sen esittää, täytyy minun vielä puhua niistä askelista, jotka meidän on otettava, ennenkuin saavutamme meille asetetun päämäärän. Ja tämä se onkin teosofian ainoa siveysoppi. Teosofialla ei saata olla etiikkaa, jonka mukaan elämä „järjestettäisiin" määrättyihin arvossa pidettäviin muotoihin — tukehtuakseen sitten samoihin muotoihin, vaan sen etiikka on sovellettua metafysiikkaa, toisin sanoen hengen kehitysoppia käytännölliseltä kannalta otettuna.
Päämaalimme on ihanneihminen, se ihminen, jonka tieto on rakkautta, jonka viisaus on valtaa. Jumalana hän kohoaa meidän ylitsemme, saavuttamattomalta hän näyttää. Mutta ihmiskunta lähenee ihannettaan, luoden itseään Jumalan kuvaksi. Se kulkee verkalleen, mutta varmasti. Koska — vuosimiljoonien kuluttua — on koittava se päivä, jolloin ihmiskunta on ihanteensa toteuttanut?
Tässä kohtaa meitä ihmishengen salaisuus, se psykologinen probleemi, jota on kutsuttu „vapaaksi tahdoksi" ja jonka teosofia ratkaisee yhtä yksinkertaisella kuin järkevällä tavalla. Jumala eli luonto ei olekaan ehdottomasti määrännyt, milloin ihanne saavutetaan, sillä ihminen ei ole jumalien leikkikalu, hän ei ole kohtalon orja; ei ole mitään ehdotonta kismet’iä, fatum’ia tai predestinaatiota, joka sanoisi: näin ja näin nopeasti, tai näin ja näin hitaasti sinun tulee edetä täydellisyyden tiellä. Ihminen on jumalien vertainen; hänen henkensä on jumaluudesta kotoisin ja siinä asuu kaikki jumaluuden voima. Tämän voiman eniten merkille pantava nimi on: tahto, meidän olemuksemme syvin ominaisuus on tahto. Henkemme tahto on muun luonnon veroinen. Tahtokaamme hyvää ja hyvä meitä lähestyy. „Rukoilkaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille avataan" (Matt. ev. VII: 7).
Tämä on ihmisen vapaa tahto, että hän saattaa rukoilla. Eikä rukoilemisella tarkoiteta oman voiton pyyntiä, aineellisten pikku seikkojen anomista, vaan pyhän hengen pyytämistä. Me pyydämme itse Jumalaa, me rukoilemme, että Hän ilmoittaisi meille majesteettinsa, että Hän avaisi meille syvyytensä, että pääsisimme osallisiksi Hänen vanhurskaudestaan. Eikä tämä rukous ole intohimoista, hetkellistä voiman tuhlausta, vaan hiljaista, jatkuvaa mietiskelyä. Rukoilla on ajatella, mutta ajatella sydämellään.
Absoluuttisen, ehdottoman „vapaata" tahtoa ei ole missään. Ei ole korkein Jumalakaan siinä merkityksessä vapaa. Elämää hallitsee elämän laki; elämän laki on Jumalan tahto; Jumalan tahto on hyvä. Vapaa tahto on se, joka on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa. Vapaa tahto on hyvä tahto.
Vapaa tahto siis on hyvän palvelija; miksi kutsumme sitä „vapaaksi"? Se on psykologinen huomio, joka on aiheuttanut tuon nimityksen: kun teemme hyvää, tunnemme olevamme vapaat. Totuudella on ominaisuus, että se „vapauttaa" (vert. Joh. ev. VIII: 32). Totuus on hyvä, ja kun me hyvän ymmärrämme ja sen teemme, niin täytymme hengen vapaudella. Niinkuin Jeesus sanoi: „jos te pysytte minun puheissani, niin te totisesti minun opetuslapseni olette. Ja teidän pitää totuus ymmärtämän, ja totuuden pitää teidät vapahtaman". (Joh. ev. VIII: 31, 32.)
Vapaa tahto on hyvä tahto. Me olemme vapaita silloin, kun järkemme näkee hyvän ja sydämemme sen omistaa. Ja koska henkemme tahtoo hyvää, toteutuu meissä vapaus silloin, kun tajuntamme nousee henkeemme. Kuten Jeesus sanoo: „jos siis Poika (Henki) teidät vapaaksi tekee, niin te totisesti olette vapaat" (Joh. ev. VIII: 36). Ihmisen vapauteen tarvitaan hengen tahto ja järjen heräymys.
Meidän vapautemme, lyhyesti sanottuna, ilmenee siitä, että saatamme jouduttaa henkistä kehitystämme. Evoluution laki veisi meidät epäilemättä aikain kuluessa täydellisyyden huipulle. Mutta ihmisen vallassa on astua luonnon auttajaksi. Hän voi jouduttaa kehitystä — lähinnä omaansa, välillisesti muidenkin. Suuri itämaalainen opettaja Krishna, hindulaisten „Vapahtaja", sanoo: „joka ei siis maan päällä seuraa kehityksen vierivää pyörää, vaan elää syntisenä ja nauttii aistimillaan, hän, oi Prithaan poika, elää turhaan" (Bhagavad-Gita, translated by Annie Besant, III: 16.)
Käykäämme nyt tarkastamaan tätä joudutettua kehitystä. Koska ihminen silloin poikkeaa ihmiskunnan normaalin kehityksen kulusta, sanotaan hänen astuvan „salaiselle tielle", „pyhyyden tielle", „kaidalle tielle" ym. Ihmiskunta vaeltaa „laveata tietä", mutta ken tahtoo „ottaa taivaan valtakunnan väkirynnäköllä" (Luuk. ev. XVI: 16), hän tietäköön, että se tie on kaita ja jyrkkä, joka siihen vie; sillä hän tahtoo muutaman elämän kuluessa täyttää sen, mihin ihmiskunta tarvitsee tuhansia.
Salainen tie jakautuu luonnonmukaisesti kahteen varsinaiseen Tiehen ja valmistavaan. Kaikki, jotka eivät ole valmistavaa tietä kulkeneet, sulkee pois varsinaiselta Tieltä Vihkimisen ahdas portti; ainoastaan „vihityt" kulkevat Tiellä eli toisin sanoen: jos joku ihminen on astunut Tielle, on hän „vihitty". Mikä nyt on Tie ja mikä sitä edelläkäypä valmistus?
Valmistava tie on opetuslapsen koetusaika. Hänen tulee luopua alemmasta minuudestaan ja toteuttaa ylempi. Oltuaan suuremmassa tai vähemmässä määrässä „animal sociale" (yhteiskunnallinen eläin) hänen tulee muuttua eläväksi, inhimilliseksi hengeksi. Hänen tajuntansa pitää irtautua hänen persoonallisuudestaan ja nousta reinkarnoivaan yksilöön, sen pitää hylätä kuolevainen yhtyäkseen kuolemattomaan. Ja vasta sitten kun hän tietää itsensä hengeksi ja tuntee puhtaasti inhimillisen tehtävänsä, vasta sitten hän „vihitään" ja astuu Tielle.
Niin pian kuin opetuslapsi tämän askeleen on ottanut, ei hän enää ole tavallisten ihmisten kaltainen. Hän kuuluu jo tajuntansa puolesta korkeampaan maailmaan — hengen — ja joka askel tiellä vie hänet kauemmaksi ja ylemmäksi näkyväisiä ihmisiä, mutta samalla heitä likemmäksi näkymättömässä maailmassa. Hän kasvaa yhä enemmän taivaallisen Isänsä kaltaiseksi, hänen rakkautensa laajenee, hänen viisautensa kirkastuu, yhä suuremmaksi käy hänen kykynsä ja valtansa auttaa veljiään. Lopulta hän saattaa sanoa Jeesuksen sanoilla: „ken minut näkee, hän näkee Isän" (Joh. ev. XII: 45 ja XIV: 9).
Puhuakseni ensin valmistavasta tiestä, toistan vieläkin, että sen tarkoituksena on poistaa opetuslapsen kaksiminäisyys, niin että hänestä koituu eheä, harmoninen yksilö, joka tuntee itsensä kuolemattomaksi hengeksi. Eikä tämä tunteminen ole ainoastaan älyllistä laatua. Päinvastoin, ehkemme ymmärryksellämme koskaan täysin käsitä henkemme olemusta (katso edell. lukua) — sillä mikä henkemme on? Aatmana, Itsenä, se ei ole minun eikä sinun, vaan kaikkien meidän yhteinen henkemme, jumalallinen meissä, ääretön ja ikuinen, joka on yksiö olemuksessaan, vaikka se tuhansina ilmenee. Tämän Itsen elävään tuntemiseen meidän on nouseminen. Meidän on tuleminen itsetajuisiksi äärettömässä, ei niin, että äärettömästä osaamine spekuloida, vaan niin, että ääretön meissä elää. Se on valmistava tie.
On tapana erottaa neljä askelta tällä valmistuksen tiellä, eli, kuten sanotaan, neljä tarpeellista ominaisuutta (kvalifikaatiota). Sanskritinkielisine nimityksineen ne ovat:
1. Viveeka, kyky erottaa todellinen epätodellisesta;
2. Vairaagja, välinpitämättömyys epätodellisesta;
3. Shatsampatti, kuusi hyvettä, jotka ovat
a) shana, ajatuksen hillitseminen,
b) dama, käytöksen hillitseminen,
c) uparati, suvaitsevaisuus ja kärsivällisyys,
d) titiksha, kestävyys,
e) shraddha, usko, luottamus, ja
f) samaadhaana, mielen tyyneys; sekä
4. Mumuksha, pelastuksen kaipuu.
Nimet ovat otetut veedaanta-filosofiasta. Yllämainitut ominaisuudet asetettiin nim. ehdoksi niille, jotka tahtoivat ryhtyä pyhien kirjojen, Veedain, lukemiseen, mutta esoteeriselta näkökannalta ne olivat ja ovat valmistavan tien askelia. Ennenkuin nämä neljä ominaisuutta ovat oppilaassa johonkin määrin kehittyneet, ei hän saata astua varsinaiselle salaiselle tielle. Tapaamme kyllä ihmisiä, joiden intelligenssi oikeuttaisi heille paikan „vihittyjen" rivissä, ja toisia, jotka moraalisesti ovat siksi kehittyneitä, mutta heiltä yhtäkaikki puuttuu se harmoninen luonteen ja järjen kehitys, joka ehdottomasti vaaditaan kultakin Tielleastujalta.
Viveeka eli kyky erottaa elämässä todellinen epätodellisesta, on intuitiivinen totuuden aavistus, joka valtaa ihmisen, kun hän on saanut paljon kärsiä tai on hartaasti uskonnollinen tai elää hyvää ja siveellistä elämää; tämä totuuden aavistus sanoo hänelle, että vaikka suurin osa sitä elämää, jota ihmiset kutsuvat todelliseksi, ei ole muuta kuin luonnon aistejamme pettävä ja henkeämme kahlehtiva silmähaire, on kuitenkin olemassa kaiken tämän harhan takana jokin toinen ja korkeampi, joka on todellinen ja katoamaton ja jota varten muu on luotu. Yhdentekevää on, millä nimellä ihminen sitä kutsuu, pääasia on, että hän siihen uskoo ja että hän välistä tajuaa tunnollaan sen ylevyyttä: itse asiassa hän aavistaa ja tuntee oman korkeamman minänsä olemassaoloa.
Luonnollistahan on, että kun ihminen kerran on huomannut aineellisen elämän tyhjyyden, tätä ymmärryksen arvostelua seuraa välinpitämättömyys (vairaagja) kaikista persoonallisen elämän tarjoamista tyydytyksistä. Samassa määrin kuin korkeamman tunto selvenee ja tarkistuu, kasvaa rakkaus henkiseen todellisuuteen, ja vihdoin koituu päivä — jota on jouduttanut sopivan kirjallisuuden (meidän päivinämme esim. teosofisen) lukeminen tai seurustelu henkisesti kehittyneiden henkilöiden piirissä, — jolloin ihminen pyhittää elämänsä totuudelle ja päättää käyttää tarmonsa kehittyäkseen sopivaksi hengen välikappaleeksi.
Tästä hetkestä lähtien hän pyrkii puhdistamaan ja vahvistamaan luonnettaan, tavoitellen veedaantan kuutta hyvettä (shatsampatti). Tärkein kohta luonteen puhdistuksessa on ajatuksen laadun oikea ymmärtäminen ja ajatusten oikea käyttö, vaikka tätä kohtaa paljon laiminlyödään länsimailla. [Alaviite: Vrt. R. W. Trine, Luonteen kasvatus. Englanninkielestä suomentanut P. E.] Useimmat onnistumattomat yritykset elää puhdasta ja henkistä elämää johtuvat juuri siitä, että laiminlyödään ajatuksen ääretön merkitys. Epätoivossa silloin turvaudutaan ruumiilliseen kidutukseen (askeesiin), kun ei tiedetä, että löytyy varmempi, vaikka toiselta puolen vaikeampi vapautuksen tie: ajatusten hillitseminen (shama).
Sana „ajatella" on kaikkien suussa, vaikka itse asiassa ei ole monta ihmistä, jotka tosiaan ajattelevat, so. luovat ja hillitsevät ajatuksiaan. Eivätkö aivomme parhaasta päästä ole peilejä, joihin mielteinä kuvastuu ulkoapäin tulevia vaikutteita, aistimaailman antamia, oman himoluontomme synnyttämiä tai toisten ihmisten sanojen herättämiä vaikutteita? Moniko meistä on oppinut puhdistamaan omaa mieltään, antamaan sijaa sielussaan hiljaisuudelle ja sitten pimeydestä ja tyhjyydestä loihtimaan esille haluamiaan mielikuvia, pidättämään niitä tahdollaan ja sisäisellä silmällä niitä tutkimaan yksityiskohtia myöten! Useimmille käy niin, että ajatukset menevät menojaan ja tulevat tulojaan syyttä ja tarkoituksetta. Ajatukset ovat olioita, sanoo salatiede. Siksipä saatammekin vapautua niiden herruudesta. Joka ihmisen sisässä asuu Ajattelija (korkeampi minä). Kuta enemmän ihminen oppii hillitsemään ja ohjaamaan ajatuksiaan, sitä lähemmäksi Ajattelijaa hän joutuu, sitä suuremmaksi kasvaa hänen kykynsä luoda ja kuunnella niitä mahtavia ajatuksia, jotka värähtelevät korkeammissa hengen maailmoissa. Tästä ajatusten hillitsemisestä johtuu Itsestään maltillinen käytös (dama) puheessa ja toiminnassa. Eikä ulkonainen vanhurskaus ole sisäisesti arvoton, koska se ei suinkaan ole „valkeaksi maalattu hautakivi, joka peittää kuolleitten luita", vaan sisässä syttyneen valon luonnollinen heijastus. Monta askelta ihmisen ei tarvitse ottaa itsekasvatuksen tiellä, ennenkuin häneen kehittyy mielen tyyneys ja tasapaino (samaadhaana), joka tuo hänelle suurta rauhaa ja onnea. Tämä tasapaino ilmenee kolmella tavalla:
a) ruumiillisesti terveytenä ja kestävyytenä (titiksha); ihminen on vapaa hermostumisesta, alakuloisuudesta ja väsymyksestä, häneen „ei vaikuta kuumuus eikä kylmyys", kuten sanotaan veedaantassa;
b) sielullisesti, so. persoonallisessa elämässä, ajatuksissa ja tunteissa, seurustelussa, sangen suurena kärsivällisyytenä ja todellisena älyllisenä ja uskonnollisena suvaitsevaisuutena (uparati); ihminen ei tunne halua sekaantua mitättömiin keskusteluihin tai dogmaattisiin sanakiistoihin, hän kun tietää, että kaikki eroavaiset mielipiteet johtuvat tiedon puutteesta, tiedottomuudesta, jota ei muu voi poistaa kuin hengen heräymys; sekä
c) henkisesti, sisäisessä, salaisessa tahdonelämässä järkähtämättömänä uskona (shraddha) korkeamman lopulliseen voittoon — huolimatta persoonallisen heikkouden aikaansaamista lankeemuksista, — joka voitto on tuova mukanaan minuuden täydellisen vapautumisen ruumiin kahleista.
Tämä sisäinen usko, tämä toivo, tämä kaiho kasvaa päivä päivältä voimakkaammaksi. Vanhat itämaalaiset ovatkin lukeneet sitä erityiseksi ominaisuudeksi ja nimittäneet sitä mumukshaksi eli pelastuksen kaipuuksi. Ei se ole vain vapautumisen kaipuu, vaan se on ennen kaikkea yhä kasvava tiedon ja vallan halu, puhdas epäitsekäs halu kyetä auttamaan niitä veljiään, jotka väsyvät elämän vaelluksessa, jotka turhaan etsivät valoa pimeyteensä, jotka hekin ikävöivät vapautumista tiedottomuudesta ja itsekkyydestä.
Ja kun oppilas on tähän kohtaan päässyt, avautuvat hänelle vihkimyksen portit.
Syystä todellakin tätä valmistuksen, tätä puhdistuksen tietä on kutsuttu opetuslapsen koetusajaksi. Olet ehkä hämmästykseksesi havainnut, etten ole puhunut minkäänmoisista tiedoista, jotka tällä puhdistuksen tiellä olisivat pyrkijän saavutettavissa. Niitä ei olekaan, mikäli tarkoitamme objektiivisesti päteviä tietoja. Kaikki semmoiset tiedot kuuluvat varsinaiselle salaiselle tielle. Kaikki tiedot, jotka saavutetaan erinäisiä psyykkisiä tai henkisiä voimia käyttämällä, annetaan etsijälle vasta sitten, kun hänen siveellinen vahvuutensa on täysin luotettava. Tietoa seuraa valta, ja tiedon vartijat ovat liian viisaat suodakseen kokemattomalle ja koettelemattomalle valtaa, jota hän ehkä väärin käyttäisi. Mutta se tieto, mikä meissä koetuksen kestäessä kasvaa ja varmistuu, se tieto on subjektiivista, henkistä laatua. Se on tuo autuaaksi tekevä, riemua uhkuva tieto, että „näin on hyvin, näin on oikein, näin kaunista. Tämä minun elämäni on totuus!"
Sentähden ei olekaan väärä tuo lause, joka sanoo: ainoastaan usko voi meidät pelastaa. Meidän tulee vain huomata sen oikea merkitys. Sillä ei tarkoiteta yhden tai toisen opinkappaleen totena pitämistä, vaan henkistä voimaa. Kreikaksi tämä sana on pistis, joka merkitsee luottamusta. Joka uskaltaa heittäytyä totuuden etsintään, hän luottaa siihen, että totuus on, ja että se on löydettävissä. Hänessä löytyy jo se totuuden elämän voima, jota kutsutaan uskoksi, luottamukseksi. Ainoastaan henki voi tutkia Jumalan syvyyksiä, sanoo Paavali (1 Korint. II: 11). Ellei meissä ole yhtään henkeä, emme ollenkaan lämpene, kun on puhe hengestä, Jumalasta, totuudesta, hyvästä elämästä ja senlaatuisista käsitteistä. Ne ovat meille ventovieraat eivätkä ilmaise mitään. Mutta onko niin onnetonta materialistia meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme? Tahtoisin uskoa, että jokaisen ihmisen sydämessä on kauneuden kieli, joka värähtää oikeasta kosketuksesta, kunhan vain aina löytäisimme oikean tavan kosketella kunkin syvintä kieltä!
{Teoksesta Valoa kohti}
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti