Suora oppiminen

Käsi kädessä

Oiva Solehmainen

Tämän esityksen idea on syntynyt monien vuosien aikana, kun olen yrittänyt ymmärtää vanhoja esoteerisia opetuksia ja sitten verrannut niitä muutamien merkittävien henkisten opettajien antamiin opetuksiin viimeisen sadan vuoden ajalta.

En yritä tässä tarkastella oppimista perinteisessä merkityksessä vaan henkiseen kehitykseen liittyen, eli mitä oppiminen voisi tarkoittaa tajunnan kehityksen kannalta – ei siis suuren tietomäärän hankkimisen kannalta. Kuitenkin lienee itsestään selvää, että henkinen kehitys nopeutuu samassa suhteessa kuin muukin oppiminen. On sanottu, että ihmisen kehitys on evoluution alkuvaiheessa hidasta mutta nopeutuu koko ajan, eli opimme suorempaan ja nopeammin.

Onko henkisen tiedon oppiminen eli henkinen kehitys hidasta oppimista ja oivaltamista, jota teemme pikkuhiljaa lukemalla, ulkoa opettelemalla, soveltamalla käytäntöön? Vai onko se yhtäkkinen tapahtuma, ”niin kuin salama lyö idästä länteen”? Jos henkinen edistyminen on vain hidasta puurtamista, niin miksi sitten puhutaan yhtäkkisestä valaistumisesta? Jos se on yhtäkkinen tapahtuma, niin miksi sitten pitäisi antautua pitkään ja uuvuttavaan hitaaseen edistymiseen?

Kun lukee henkistä kirjallisuutta, voi löytää kummankin vaihtoehdon. Ne eivät tietenkään ole toisiaan pois sulkevia vaihtoehtoja vaan saman kolikon eri puolet.

Kun puhutaan henkisen tien kulkemisesta, niin oppiminen saattaa silloin tarkoittaa jotakin muutakin, kuin mitä oppimisella perinteisesti ymmärrämme. Olen yrittänyt paneutua niihin perusasioihin, jotka ovat suoremman oppimisen edellytyksenä.

Ensimmäinen suuri muutos ihmisen suoremman oppimisen prosessissa on se, että hän herää kysymään: mitä elämä on, kuka minä olen, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki päättyy, jne. Sanotaan, että ihmisen kohdalla korkeampi evoluutio alkaa siitä, kun hän alkaa tietoisesti kehittää itseään, ja silloin hän siis tietyssä merkityksessä on astunut jo suoremman kehityksen tielle. Jo tässä vaiheessa oppiminen tapahtuu nopeammin, koska hänen tietoisuutensa on enemmän mukana oppimisprosessissa kuin aikaisemmin, jolloin hän oli täysin persoonallisten ajatustensa ja tunteittensa vietävänä. Siis johtavana ideana on se, että mitä enemmän on tietoisuus mukana oppimisessa, sitä suorempaa ja nopeampaa on oppiminen. Jokainen voi ymmärtää, että mitä enemmän ajatuksemme ja tunteemme ovat vihan, pelkojen ja riippuvuuksien hallitsemia, sitä vähemmän voimme oivaltaa asioiden todellista tilaa. Seurauksena on, että ajattelumme ja havaintomme vääristyvät ja näemme vain oman mielemme luomat kuvitelmat ympärillämme, emme asioiden todellista tilaa.

On myös sanottu, että tämä aika jossa nyt elämme on sellaista aikaa, jolloin kaikki oppiminen on suunnattomasti nopeutunut. Tästä ei ole minkäänlaista epäilystä, kun katselemme maailmanmenoa tällä hetkellä ja vertaamme sitä muutaman sadan vuoden takaiseen aikaan. Tiedämme, että on ollut hyvin pitkiä ajanjaksoja, jolloin kehitys on ollut hyvin hidasta. Tuhansien vuosien aikana ei ole tapahtunut juuri mitään näkyvää kehitystä.

Minkä takia juuri tämä aika, jossa nyt elämme, mahdollistaisi nopeamman oppimisen? Jos tarkastelemme kronologista aikaa, niin tämä aika jossa nyt elämme näyttää olevan hyvin otollista aikaa suurille muutoksille ja kaikelle uuden oppimiselle. Tällainen kehitys esim. fyysisellä tasolla ei voi tapahtua ilman että sisäisillä tasoilla tapahtuu hyvin merkittävää tietoisuuden aktivoitumista. Viime vuosikymmenien aikana ja etenkin aivan viime vuosina on paljon puhuttu hengentieteen julkaisuissa suurista muutoksista maapalloa ympäröivässä aurassa samoin kuin fyysisessä maapallossa.

Tämä aiheuttaa myös sen, että ihmisen sisäinen muutos voi nyt tapahtua helpommin ja nopeammin. Teosofisen seuran alkuaikoina tiedetään teosofien puhuneen paljon uuden ihmistyypin ja sitä kautta uuden aikakauden alkamisesta ihmiskunnalle. Tästä aiheesta H. P. Blavatsky ja hänen opettajansa ovat puhuneet hyvin painokkaasti toista sataa vuotta sitten. Vasta sadan viime vuoden aikana tiedemiehet ovat alkaneet havaita, että kehitys luonnossa ei tapahdu vähitellen, hyvin pienin muutoksin, vaan yhtäkkisin purkauksin jopa miljoonia vuosia kestäneiden tasapainotilojen jälkeen. Yhden tällaisen voimakkaan muutoksen maapallon kehityksessä sanotaan sattuvan tähän vesimiehen ajan alkupuolelle. Teosofisen tiedon mukaan vesimiehen aikakauteen siirtyminen tapahtui 1898. Elämme parhaillaan juuri sitä aikaa.

On siis mahdollista, että elämme sellaista aikaa, jona ihmisen sisäisen muutoksen mahdollisuus on suuri. Amerikkalaiset johtavat teosofit puhuivat 1960-luvulla, että aurinkokunta on siirtymässä uuden alueen läpi avaruudessa, missä suuret kosmiset virrat vaikuttavat aurinkoon ja kaikkiin planeettoihin ennen kaikkea fyysisellä tasolla. Nämä muutokset tulevat sykleittäin n. 24 000 vuoden välein. Tämä vaikuttaa sen, että maaplaneetan värähtelytaajuus nousee, ja se puolestaan vaikuttaa tietoisuuteen. Tämä voimakenttä eli korkeampi värähtelytaajuus, johon koko aurinkokunta on siirtymässä, vaikuttaa ihmiskuntaan. Tämä kosminen energia, voimakenttä, vaikuttaa ensisijaisesti ihmisen eetteriruumiiseen. Tänä aikana yhä useammat tulevat heräämään ikään kuin uuteen elämään, saavuttamaan itsetietoisuuden. Kehittyneemmät pystyvät ottamaan sen vastaan ja heidän ymmärryksensä lisääntyy huomattavasti. Osaan ihmiskunnasta se ei vaikuta mitenkään, ja osaan vaikutus on kielteinen. On myös sanottu että tämä voimakenttä, johon koko aurinkokunta on nyt siirtymässä tai jo siirtynyt, vaikuttaa muun muassa sen, että ihminen voi nyt jouduttaa henkistä kehitystään aivan erityisellä tavalla.

HPB:n ja hänen opettajiensa käsityksen mukaan kahdeskymmenes vuosisata merkitsisi suurten maailmansyklien alkua ja olisi ihmiskunnalle hyvin kriittinen aikakausi. Tästä ei jää paljonkaan epäilystä, kun ajattelemme sadan viime vuoden tapahtumia ja etenkin viime vuosikymmenien kehitystä. 1900-luvulla esiintyneet merkittävimmät henkiset opettajat ovat puhuneet henkisen kehityksen tiestä hyvinkin poikkeavasti aiempiin verrattuna. Johtavana ideana näissä opetuksissa on se, että suorempi oppiminen tai suora oivallus, eli totuuden suora havaitseminen, josta esim. Jiddu Krishnamurti koko elämänsä ajan puhui, näyttää nyt tässä ajassa olevan mahdollista saavuttaa nopeammin kuin joskus aikaisemmin. Myös monet muut merkittävät henkiset opettajat ovat puhuneet samansuuntaisesti kuin Krishnamurti – esim. intialaiset opettajat kuten Ramana Maharshi, Nisargadatta Maharaj ja monet muut.

Ruusu-Ristin perustajajohtajan Pekka Ervastin opetuksissa ja nimenomaan niissä kohdissa, joissa hän kuvaa uuden liiton tietä sen syvimmässä merkityksessä, voi huomata lähes samanlaista opetusta. Ervastin mukaan tie on nyt lyhyempi ja suorempi vaikka tietyllä tavalla vaativampi.

Krishnamurtin mukaan ihmisen henkinen kehitys ei tapahdu vähitellen tiettyjen harjoitusten tuloksena, vaan yhtäkkisin muutoksin. Ihmisen radikaali psyko-biologinen muutos eli suora näkeminen (uudestisyntyminen, valaistuminen) tapahtuu melkein ennalta arvaamatta välittömästi. Kuitenkaan se ei tapahdu itsestään, vaan ihmisen on antauduttava muutosta edistävään elämäntapaan, jota voidaan sanoa tunnetulle kuolemiseksi, vanhan itsekkään elämäntavan hylkäämiseksi.

On selvää, ettei millään hokkuspokkus-tempuilla voi saavuttaa henkistä kehitystä. Tämä ns. suorempi oppiminen tulee kyllä aivan todelliseksi oppimismetodiksi, kun ihminen on kehittynyt tiettyyn kohtaan perinteisellä tavalla. Kun ihminen lähtee henkiselle tielle, oppiminen nopeutuu – henkisten harjoitusten ja mietiskelyn ansiosta tietoisuus puhdistuu – ajattelu ja ymmärrys alkavat toimia kokonaisvaltaisemmin.

Täällä länsimailla voimakkaimmin suorasta oppimisesta on puhunut Jiddu Krishnamurti. Krishamurtistahan on sanottu, että hän oli intialainen ja hänen opetuksensa oli veda-uskontoa. Kun olen vuosien ajan tutkinut Krishnamurtin opetuksia ja yrittänyt ymmärtää niitä, minulle on muodostunut käsitys, ettei hänen opetuksensa nojannut mihinkään vanhaan uskontoon sen enempää kuin mihinkään filosofiseen järjestelmäänkään. Mieleni tekisi väittää, että hän puhui valaistuneesta tietoisuudestaan käsin.

Voisimmeko ymmärtää ihmisen oppimisprosessia muuten kuin perinteisellä tavalla? Ihmisen oppimiskyky, äly ja itsetietoisuus on kasvanut valtavasti sadan viime vuoden aikana.

Vesimiehen aika, koulutus, värähtelytaajuuden muutos aurinkokunnassa, olosuhteet joissa elämme melkein pakottavat ajattelun toimimaan niin sanotusti ylikierroksilla. Nyt on paljon suurempi mahdollisuus kaikenlaiseen oppimiseen ja tietysti myös henkiseen kehitykseen. Henkinen tieto ei kuitenkaan tule itsestään, se ei tule ensisijaisesti ajattelun ja spekulaation avulla, vaan tietoisuuden kautta ja avulla, ja se tarkoittaa teoreettisen opiskelun lisäksi jatkuvaa mietiskelyä ja henkisiä harjoituksia eri muodoissaan.

Voimmeko löytää sellaisen elämäntavan, joka johtaa syvemmän ymmärryksen heräämiseen? Tätä uutta elämäntapaa hallitsisi pyrkimys oppia toimimaan itsetietoisesti koko ajan, niin ettei ajatusvirta katkaise tietoisuutta. Tietoisuuden tulisi olla hereillä koko ajan, niin ettei se muutu jokaisen ulkoapäin tulevan ärsykkeen mukaan. Miten pysäyttää vanha liikkeelle paneva voima, joka pitää meitä vankinaan? Voimmeko löytää itsestämme tuon voiman, joka pysäyttää vanhan itsekkään elämäntavan, tiedostamattoman elämäntavan, tuon itseään toistavan kehän? Henkistä kehitystä koskevien älyllisten rakennelmien pelkkä teoreettinen opiskelu ei avaa henkistä ymmärrystä. Kirjojen avulla on löydettävä kuitenkin oikeat teoriat, eli kun tarkoitus on matkustaa Roomaan, niin on löydettävä oikeat opasteet, jotka ohjaavat sinne.

Nykyinen tehoyhteiskunta on pystynyt ohjelmoimaan ihmiset ja luomaan sellaiset paineet heille, että hyvin suuri osa ihmisistä uskoo onnellisuuden olevan siinä, että saavuttaa mahdollisimman paljon valtaa ja rahaa, näkyvän aseman yhteiskunnassa. Pitää saada myös arvostusta, pitää hankkia parempi asunto jne. – lista on loputon. Seurauksena tästä on, että aidosti onnellisia ihmisiä ei ole juuri ollenkaan. Jos ihminen on aidosti onnellinen, jos hän on löytänyt ns. perushyvyyden, niin kuin buddhalaiset sanovat, silloin hän on oppinut henkisessä merkityksessä suunnattoman suuren läksyn. Tuota tietoisuutta, tuota jalokiveä, ei voi korvata millään määrällä teoreettista tietoa. Tällä en tarkoita sitä, ettei kaikkea kirjatietoa ja käytännön taitoja pitäisi arvostaa, vaan tarkoitan, ettei tuota henkistä tietoa, rakkauden taitoa voi rinnastaa tuohon edellä mainittuun. Mutta lähes kaikki ovat jossakin määrin tyytymättömiä. Syy miksi emme ole aidosti onnellisia on siinä, että meillä on loputon määrä vääristyneitä uskomuksia.

Tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita voisivat olla mm. yksinäisyys, sairaus, köyhyys, menetyksen pelot, koettu arvostuksen puute, huono työpaikka yms. – kun minulta puuttuu niin paljon kaikkea! Uskomme, että jos saavuttaisimme elämässä tietyt asiat, olisimme onnellisia. Jos pystyisimme muuttamaan elämämme sellaiseksi, kuin mielemme sen kuvittelee, niin olisimmeko todella onnellisia? Voisimme olla upeita ja miellyttäviä ihmisiä toiveet täyttävässä työpaikassa ja asua upeassa kodissa ihanien ihmisten ympäröimänä ja silti olla sisäisesti onnettomia.

Persoonallisen mielen perusrakenteeseen kuuluu se, että on oltava onneton, ajoittain ainakin; sitä ei estä minkäänlainen rikkaus ja valta maan päällä. Luulen, että tänä päivänä maailmassa on hyvin paljon tällaisia ihmisiä. Juuri se, että ihmisillä on niin paljon saavutettavaa ja puutteita sekä kaikenlaisia takertumisia ja riippuvuuksia, tekee heidät onnettomiksi, pelokkaiksi ja epävarmoiksi.

Jotta ymmärtäisi suoremman oppimisen prosessia, on ymmärrettävä oman mielen toiminta. Suurin osa ihmisistä on yhä täysin samastunut katkeamattomaan ajatusvirtaan, pakonomaiseen ajatteluun, joka on lähinnä yksitoikkoista ja turhaa.

Pekka Ervast:

”Ihmisinä meidän täytyy tehdä se huomio, että meidän järkemme ja ymmärryksemme ei auta meitä sisintä totuutta näkemään; me emme löydä Jumalaa järjen avulla. Järjellä on sellainen ominaisuus, että se punnitsee ja mittaa, mutta Jumala on kaiken arvostelun yläpuolella. Järkemme aina määrittelee, mutta Jumalaa ei voida määritellä. Jos me tahdomme löytää Jumalan, totuuden ja siinä tarkoituksessa harjoittaa joogaa, niin silloin, kun tulemme siihen kohtaan, että on opittava mietiskelemään, on ymmärrettävä, että järki vaipuu nöyränä maahan. Jumalaisen majesteetin edessä se pyytää ainoastaan: Auta minua näkemään! Meidän oppineessa kulttuurissamme ihminen, joka on arvossa pidetty ja etevä, joka on ahtanut itsensä, järkensä, täyteen kaikkia tietoja, lukenut paljon kirjoja, omaa suunnattomasti muistitietoja — ja nykyinen sivistys kunnioittaa häntä erinomaisena ihmisenä — on kuitenkin itse asiassa sangen kuolevainen olento, joka ei vie mitään mukanansa toiseen elämään. Ne kaikki tiedot haihtuvat kuolemassa, hänelle on jäänyt ainoastaan jonkin verran keskittymiskykyä ja kehittyneempää muistamiskykyä. Eivät tuollaiset tiedot silti ole halveksittavia, päinvastoin, mutta se ei ole mitään sellaista ikuista saavutusta, johon ihmisen pitäisi tähdätä.”

Voimme tästä ymmärtää, että ihminen voi kerätä suunnattoman määrän tietoa kaikista mahdollisista asioista, vaikkapa henkisistä asioista, mutta ne ovat edelleen aivojen pintakerroksien toimintaa eli persoonallisen mielen alueella olevaa muistia ja tietoa – ja niin ollen kuoleman alaista tietoa eli rajallista tietoa. Jotta tästä kaikesta teorian tiedosta olisi todellinen hyöty, niin silloin on löydettävä ajattelun takana oleva laajempi tietoisuus, läsnäolo, ykseys eli itse elämä. Muutos alkaa siitä, että omakohtaisesti näkee, tajuaa ja tiedostaa mitä mieli on. Ellei tule tietoiseksi, että elää harhan vallassa, on vaikea luopua tuosta harhasta. Puhdistuminen ja riippuvuuksista luopuminen ovat paljon tärkeämpiä pyhyyden polkua astuttaessa kuin pelkkä tiedon kartuttaminen.

Tämä perinteinen oppiminen (lukeminen, ulkoa oppiminen, soveltaminen käytäntöön jne.) tapahtuu pääsääntöisesti persoonallisen minän tietoisuuden alueella; se on siis pääasiassa mielen toimintaa. Aivotajunnan kannalta mielen toiminta on hyvin pieni osa aivojen koko kapasiteetista. Tämä konkreettinen ajattelu tapahtuu tutkijoiden mukaan hyvin pitkälle aivojen pintakerroksissa. Ajattelu ei siis ole aivojen kokonaisvaltaista toimintaa, ja näin ollen se saattaa olla hyvin pieni osa tietoisuutta, jos sitä vertaa aivojen koko kapasiteettiin. Ajattelu muodostuu melkein kaikilla ihmisillä jossakin määrin itseään toistavaksi kehäksi. Ajattelu toimii automaattisesti silloin, kun se toimii pelkästään mielen alueella. Ajattelun avulla emme pääse siihen, mitä suoralla oppimisella on tarkoitettu. Mielen alueella kaikki asiat ilmenevät vastakohtapareina, ja niin ollen mieli ei voi käsittää ykseyttä.

Suora oppiminen tarkoittaa myös, että ihminen alkaa tajuta persoonalliselle tajunnalle ilmenevien vastakohtien harhanomaisuuden. Mitä enemmän on tietoisuus mukana, sitä nopeampaa on oppiminen. Aivojen toiminnan kannalta se tarkoittaa, että mitä kokonaisvaltaisemmin aivot toimivat, sitä nopeampaa ja kokonaisvaltaisempaa on oppiminen.

Miten aivot saadaan toimimaan kokonaisvaltaisesti, eli miten tuo laajempi tietoisuus, josta jokainen olemme osa, saisi sijaa tietoisuudessamme? Mietiskely eri muodoissaan on suoran oppimisen harjoittelua. Mietiskelyä tieteelliseltä pohjalta tutkineet puhuvat ”tietoisuuslähtöisestä kasvatusohjelmasta”, joka ”kehittää aivojen toimintaa kokonaisuutena”. On tehty ja koko ajan tehdään hyvin arvokasta tutkimusta mietiskelyn vaikutuksesta ihmisen tietoisuuteen, fyysisten aivojen toimintaan, mielentiloihin jne. Uudet tutkimukset ovat osoittaneet muun muassa, että aivosolut voivat uusiutua jopa vanhoilla ihmisillä, vielä parikymmentä vuotta sitten oltiin varmoja, että aivosolut eivät uusiudu. Se, että aivosolut saadaan uusiutumaan, tarkoittaa aivojen tietoista harjoittamista eli mietiskelyä jossakin muodossa. Tutkimustulokset ovat antaneet vakuuttavia todisteita myös siitä, että säännöllisesti meditaatiota harjoittavilla keskittymiskyky, ymmärrys, älykkyys ja muisti paranevat.

Mietiskely siis kehittää aivoja kokonaisvaltaisesti, jota puolestaan automaattinen ajattelu ei tee. Vaikka meillä olisi kuinka paljon ajatuksia jatkuvasti, mutta ajattelu on automaattista toistoa, niin se ei kehitä aivojen kokonaisvaltaista toimintaa, vaan päinvastoin: automaattinen ajattelu urauttaa ja rappeuttaa aivoja, ja seurauksena saattaa olla mm. dementia. Tutkimukset viittaavat myös selvästi siihen, että ns. normaalia iän myötä tulevaa aivojen surkastumista ei tapahdu mietiskelyä harjoittavien aivoissa. Vaikutukset ovatkin usein päinvastaisia, eli aivokuori vahvistuu. Edellisestä voisi päätellä, että mietiskely antaa ihmisen tietoisuudelle ja ymmärrykselle enemmän käyttövoimaa. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että aivot eivät luo tietoisuutta, vaan tietoisuus luo aivot. Kun ymmärrämme mietiskelyn henkisen kasvun prosessiksi, niin mietiskely on silloin paljon enemmän kuin pelkkää mietiskelytekniikan harjoittamista. Kysymyksessä ei siis ole mikään mekaaninen prosessi, niin kuin joskus on ehkä ymmärretty.

Mietiskelyn tarkoituksena on tulla tietoiseksi ensin mielen harhanomaisuudesta, eli kaikista mielen luomista vastakohtaisuuksista, ja sitten todellisen olemuksen ytimestä eli ykseydestä, itse elämästä. Mietiskely henkisen kasvun tienä tähtää aina mielen täydelliseen puhdistumiseen ja sitä kautta tietoisuuden hallintaan. Oikea mietiskely kasvattaa ja voimistaa sitä henkistä voimaa, jonka sanotaan synnyttävän ihmisen uudestaan. Se vahvistaa myös eettistä perusasennetta elämän erilaisten ongelmien kohtaamista varten. Mietiskely ei ole joksikin tulemista. Siinä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan se on yritys nähdä, mitä on tässä ja nyt. Mietiskelyn harjoittajan on myös hyvin tärkeätä ymmärtää tajuntaa rajoittavat ja kaikenlaisia harhoja ja vääristymiä aiheuttavat ominaisuudet eli oppimista ehkäisevät mielentilat. Sellaisia ovat esimerkiksi suuttumus, viha, väkivaltaisuus, pyyteet, pelko, ylenmääräinen kiihtymys, takertuminen, riippuvuudet jne. Kaikki voimakkaat kielteiset ajatukset ja tunnetilat vaurioittavat aivoja – syntyy ns. oikosulkuja, hermopäätteet joutuvat vääriin kytkentöihin. Tämä rajoittaa tajuntaa, ajattelu urautuu jne. Jos pidämme tätä harhaa todellisuutena, voi siitä olla vaikeaa luopua, mutta jos harhan tajuaa harhaksi, käy siitä luopuminenkin helpommaksi.

Tietoisuuden laajentumista eli oppimista edistäviä ominaisuuksia ovat esim. myötätunto, hyväntahtoisuus, kiitollisuus, epäitsekkyys, väkivallattomuus jne. Niiden sisäistäminen laajentaa tajuntaa – ihminen voi oivaltaa suurempia kokonaisuuksia kuin ollessaan kielteisessä tajunnantilassa.

Tärkeimmät taikasanat suoran oppimisen tiellä ovatkin: luovu itsestäsi, kaikesta persoonallisen mielen sisältämästä itsekkäästä roinasta. Suorempi oppiminen ei ole ensisijaisesti kiinni suuresta älyllisestä kapasiteetista vaan sydämen ja mielen puhtaudesta. Mieluumminkin se on poisoppimista, irtipäästämistä, antautumista. Niin kauan kuin sydämemme ja mielemme on täynnä pyrkimystä, pelkoja ja riippuvuutta, oppiminen on hidasta kantapääkoulua. Näemme vain oman mielemme värittämät kuvajaiset kaikkialla ympärillämme. Mietiskelyn harjoittajan on opittava tarkkaamaan läsnä olevaa hetkeä ilman minkäänlaisia mielentiloja, tai niin kuin Blavatsky sanoo, ”ilman minkäänlaisia ominaisuuksia”. On tultava pois mielen alueelta eli ajan alueelta ja se tarkoittaa tulemista tietoiseksi läsnä olevasta hetkestä. Mietiskely on siis tilan tekemistä mielen takana olevalle laajemmalle tietoisuudelle. Eckhart Tolle sanoo, että eläminen tietoisena läsnä olevassa hetkessä muuttaa koko persoonallisuuden, se on voimakkain puhdistusmetodi. Miksi persoonallinen mieli vastustaa nykyhetkeä? Siksi, että se elää menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ajaton nykyhetki on sille uhka. Mieli yrittää pitää vallan kahvasta kiinni kieltämällä nykyhetken ja pitämällä kiinni kaikenlaisista mielentiloista. Mitä enemmän olemme takertuneet kaikkiin egon luomiin riippuvuuksiin ja harhoihin, sitä vastenmielisempää on mietiskely. Yleensä ei ole aikaa, kyllähän sitä muuten voisi mietiskellä.

Jos yritämme ymmärtää tätä suoran oppimisen ideaa Krishnamurtin opetusten perusteella, niin on erittäin tärkeätä ymmärtää oman mielen, ajattelun ja tunteiden tarkkaamisen merkitys. Kun pitemmän aikaa harjoittaa tällaista mietiskelyä, jossa siis tarkataan oman mielen toimintaa, niin vähitellen alkaa tulla tietoiseksi omien ajatustensa ja tunteittensa syntymekanismista. Ja kun alkaa vähitellen ikään kuin sisältä päin tiedostaa omien ajatusten ja tunteiden syntymisen, niiden elämän ja sitten niiden kuoleman, niin silloin on ottanut hyvin merkittävän askeleen kohti suorempaa oppimista. Näin ihminen voi oppia oman tietoisuutensa tarkkaamisen kautta ymmärtämään kielteisiä reaktioitaan ja hylkäämään ne. Ja kun tunnistaa harhan harhaksi, sen voi hylätä niin kuin käyttökelvottomaksi kuluneen vaatteen.

Mitä enemmän totuudenetsijä oppii olemaan läsnäolon tilassa eli mietiskelee, sitä enemmän hänen syvempi, sisäinen tajuntansa alkaa aktivoitua ja sitä selkeämmin hän alkaa nähdä ja tiedostaa oman mielen luomat harhat. Ihmisen tietoisuudessa saattaa olla erilaisia vääristymiä, jotka jatkuvasti aiheuttavat sen, että syntyy ristiriitoja hänen ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Moni totuudenetsijä on esimerkiksi yrittänyt reagoida suuttumattomuudella kymmeniä vuosia eikä ole onnistunut yrityksessään kuin osittain. Aina on tullut sellaisia tilanteita, jotka saavat suuttumuksen esille. Silloin kysymyksessä mitä ilmeisimmin on se, että mielen avulla on yritetty luoda suuttumattomuus ja sehän on vain vastakohta suuttumiselle. Aivan samalla tavoin, kuin mieli luo vastakohdat hyvä ja paha, kaunis ja ruma tai miellyttävä ja epämiellyttävä, niin mielen luoma suuttumattomuuden tilakin muuttuu vääjäämättä suuttumukseksi. Jos emme huomaa luonteemme vääristymiä, jotka johtuvat peloista, takertumisesta ja riippuvuuksista, niin tällainen ulkoapäin tapahtuva asian korjaaminen ei yleensä onnistu. On saatava perusvika korjattua. Juuri tähän mm. pyritään tällä oman tietoisuuden tarkkaamisella. Tärkeintä ei ole reagoiminen suuttumattomuudella vaan tuleminen tietoiseksi tuosta reaktiosta, silloin kielteinen tunnereaktio on helppo hylätä. Krishnamurti puhui elämänsä aikana hyvin paljon juuri tämän kaltaisesta mietiskelystä.

On sanottu, että kun ihminen kehittyy pitemmälle, harjoittaa tietoisuuttaan, niin ajatusvirrat eivät enää katkaise hänen herännyttä tietoisuuttaan ja hän pystyy siten myös toimimaan eettisesti oikein. Tämän voi toteuttaa vain henkisten harjoitusten avulla, eli puhdistumisprosessin, mietiskelyn kautta. Esimerkiksi rajajoogan avulla, jonka perusperiaate on se, että mieli on jatkuvassa tarkkaavaisessa tarkastelussa.

Mitä tuo edellä kuvattu voisi tarkoittaa vuorisaarnan tien kulkemisen kannalta? Vuorisaarnan tien kulkeminen ei tarkoita pelkästään toimimista ulkoisessa maailmassa käskyjen mukaan, vaan se tarkoittaa jatkuvaa ajatusten valvontaa eli tietoista läsnäoloa, niin että jokainen turha ajatus havaitaan. On hyvin paljon turhaa itsekästä ja kielteistä ajattelua, josta on luovuttava, jotta tulisimme tietoisiksi mielen taustalla olevasta laajemmasta ulottuvuudesta. Vaikka meillä olisi kuinka tiukat eettiset määräykset, olivatpa ne sitten kenen hyvänsä mestarin antamat, niin se ei vielä takaa sitä että löytäisimme totuuden. Minulla on se käsitys, etteivät vuorisaarnan ohjeet välttämättä vie paljoakaan eteenpäin henkisellä tiellä, jos ne ovat vain ulkoisia reagoimisohjeita. Tietysti ne aina jossakin määrin auttavat eteenpäin, mutta jos etsijä haluaa todella ymmärtää vuorisaarnan ohjeiden salaisuudet, niin ne on mietiskelyn avulla ja käytännön elämän avulla etsittävä. Ei ole suurtakaan merkitystä, vaikka oppisimmekin toimimaan ulkoisessa maailmassa noin suurin piirtein vuorisaarnan mukaan, jos mielemme on edelleen täysin hallitsematon ja täynnä kaikenlaista turhanpäiväistä automaattista ajattelua. Nuo käskythän ovat vain tienviittoja, ne eivät ole itse totuus. Niin kuin Rooman kartta ei ole itse Rooma. On löydettävä mietiskelyn avulla omasta itsestään, omaa tietoisuuttaan tarkkaamalla noiden käskyjen merkitys. On siis oman itsensä kautta tiedostettava, mitä noihin ohjeisiin on kätketty, mitä ne merkitsevät sisäisenä tietoisuudentilana.

Puhdistuminen ei ole ainoastaan sitä, että osaamme olla hyviä ihmisiä. Puhdistuminen tarkoittaa sitä, että tulemme tietoiseksi alemman mielen toiminnasta. Alamme nähdä sen harhanomaisuuden. Emme voi ennen ymmärtää oman mielemme harhanomaisuutta, ennen kuin todella olemme syventyneet sen toimintaan oman itsemme kautta. Todellinen muutos alkaa siitä, että omakohtaisesti näkee omaa tietoisuuttaan tarkkaamalla, mitä mieli on. Mitä enemmän ajattelu saadaan hallintaan, sitä nopeammin oppiminenkin tapahtuu ja aivot alkavat toimia kokonaisvaltaisemmin. Vuorisaarnan ohjeiden sisäistämisen, kaikkien henkisten harjoitusten ja mietiskelyn tarkoituksena on saattaa etsijän mieli, tietoisuus hiljaiseksi, seesteiseksi, rauhalliseksi ja myötätuntoiseksi. Eli toisin sanoen tarkoitus on saattaa etsijän mieli, tietoisuus sellaiseen vastaanottavaiseen tilaan, hereillä olevaan tilaan, minättömään tilaan, kysyvään tilaan, että siihen kaikki viisaus, hyveet ja rakkaus ja armo voivat virrata.

Suuri joogi Patandshali sanoo:

”Ei ihminen pääse epätäydellisyyksistään, vioistaan ja paheistaan sillä tavoin, että hän ajattelee: ’nyt on minun saatava ulos itsestäni tuo ja tuo vika; se on juurineen kitkettävä pois’. Ei siitä tule mitään, ei ihminen sillä tavoin pääse vapaaksi, vaan hänen on annettava kaikkien hyveiden virrata itseensä; se poistaa hänestä epätäydellisyydet.”

Todellinen meditaatio on jatkuva tietoisuudentila ihmisen sielussa. Sen takia sitä voi sanoa suoraan kulkemiseksi, joka on koko ajan hereillä oloa, uppoutumista ”olen”-tietoisuuteen. Tarvitaan siis ehdoton mielen puhtaus ja vakaus sekä itsetietoisuuden kehittäminen ennen kuin ns. suora oppiminen henkisessä merkityksessä on mahdollista. Ilman eettistä itsekasvatusta ja ilman meditaatiota se ei ole mahdollista muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kaikki viisaat ovat sanoneet, että meillä jokaisella on tajunnan ulottuvuus, joka on paljon enemmän kuin persoonallisuuden luoma vankiselli. Aina silloin tällöin joku totuudenetsijä jossakin päin maailmaa tulee siihen kohtaan, että tapahtuu välitön oivaltaminen, tajuaminen, yhtäkkinen ja usein vaistonvaraiselta vaikuttava asian valkeneminen, tietoisuuden avautuminen jollekin äärettömän paljon suuremmalle, kuin mitä persoonallinen tietoisuus on.

On sanottu, ettei ihminen milloinkaan unohda hetkeä, jolloin hän ensimmäisen kerran lakkasi samastumasta ajatuksiinsa ja koki identiteettinsä muuttuvan joksikin aikaa mielen sisällöstä taustalla olevaksi tietoisuudeksi. Viisaat ovat sanoneet, että vain totuuden suora havaitseminen (uudestisyntyminen, valaistuminen) tuo muutoksen tietoisuuteemme. Sitä voidaan myös sanoa totuuden etsinnän päämääräksi. Totuuden suora näkeminen herättää myötätunnon, rakkauden ja viisauden, ja se on jokaisen itse henkilökohtaisesti tehtävä ja koettava. Ilman yhteyttä elämän perustaan, tuohon perushyvyyteen, niin kuin buddhalaiset sanovat, elämällä on vain vähän merkitystä. Rakkautta ei voi kehittää pelkästään mielen avulla, vaan sen täytyy herätä tietoisuudessamme, mikä on sama kuin totuuden suora näkeminen. Todellinen rakkaus ja myötätunto on tietoisuuden tila tai paremminkin olemisen tila; se ei ole egon tuotetta. Päätös rakastaa kaikkia voi olla teeskentelyä, jos tuo todellinen puuttuu. Jos osaisimme katsoa toista ihmistä tyyneyden tilassa, ilman egoa, kuka oikeastaan silloin katselee? Jokin egoa suurempi Tietoisuus katselee luomustaan. Meissä jokaisessa on tajunnan ulottuvuus, joka yltää paljon syvemmälle kuin ajattelu. Voimme kutsua sitä läsnäoloksi, tietoisuudeksi, ehdollistumattomaksi rakkaudeksi, Kristukseksi meissä, Buddha-luonnoksi, puhtaaksi järjeksi, suoraksi näkemiseksi jne. Eli jossakin vaiheessa totuudenetsijälle tapahtuu tuo ns. suora oppiminen, totuuden suora oivaltaminen tai uudestisyntyminen, jossa ihminen tulee tietoiseksi edellä mainitusta tajunnan ulottuvuudesta.

Intuitio syvemmässä merkityksessä alkaa herätä vasta tuon todellisen henkisen heräämisen jälkeen. Osittain se voi toimia jo aikaisemminkin. Intuitio toimii ensin epämääräisesti ja sitten kehityksen myötä aina vain tarkemmin. Intuitio on välitöntä tietämistä, jossa tieto kohteesta saavutetaan suoraan. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisesta tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa.

Viisaat sanovat, että tosi intuitio ei ole mystinen tai epäluotettava kyky arvata totuutta, kuten pääasiallisesti materialistista elämänkatsomusta edustavat ihmiset yleensä olettavat. Se on suora käsittämisen kyky eli tietoisuus totuudesta, joka on seurausta etsijän tietoisuuden tulosta sopusointuun jumalallisen tajunnan kanssa. Sanotaan, että tietoisuus alkaa nähdä. Nyt ajattelu toimii itsetietoisesti tuosta laajentuneesta tietoisuudesta käsin, ei enää persoonallisuuden ahtaissa ympyröissä.

Persoonallisen järjen avulla on hyvin vaikeata ymmärtää suoraa oivaltamista eli henkisen tietoisuuden heräämistä, mutta jollakin tavoin sitä voi aavistaa sellaisten ihmisten kokemuksista, jotka ovat itse kokeneet tuota mielen takana olevaa suunnattomasti laajempaa tietoisuutta. Olen ottanut tähän esimerkin Yrjö Kallisen (1886–1975) ensimmäisestä pienestä tietoisuuden välähdyksestä joskus 1910-luvulta. Kallinen kuvaa tuota kokemustaan seuraavasti:

”Olin silloin nuori, jonkin verran alle kahdenkymmenen ja olin hiljattain tutustunut teosofiaan sekä moniin muihin hienoihin asioihin. Olin eräänä sunnuntaiaamuna kävellyt hyvin rauhallisessa mielentilassa kotikaupunkini Oulun ulkopuolella. Halusin olla yksin ja katsella tätä olevaista ja ihailla kaunista kesäaamua. Näin vastaani tulevan miehen, joka oli pukeutunut työasuun, joten siis päättelin hänen menevän sunnuntaityövuoroon. Miehen tultua parin kolmen metrin päähän, nostin katseeni ja katsoin miestä silmiin ja yhtäkkiä salamana näin edessäni mysteerin — sanomattoman pohjattoman ihmeen. Ihme oli tuo pystyssä kävelevä olento, jolla oli vartalo, pää ja silmät ja hänen silmissään minä näin tajunnan ja ymmärsin, mikä sanomaton ihme tämä oli. Näin olemattomuuden taustaa vasten sen, että jotakin oli. Näin sen yhtä selvästi kuin joskus vuoren rinteeltä voimme nähdä edessämme pohjattoman kuilun, näin tämän olemattomuuden idean ja olemattomuutta vasten olevaisen. Ihme oli siinä, että oli jotakin ja että siinä olevaisessa oli tajunta. Se oli ihmeiden ihme. Tämä kokemus ei ole koskaan haihtunut, minun tarvitsee vain hiljentyä hetkeksi ja vastassani oleva ihminen muuttuu jumalaiseksi mysteeriksi. Se tieto säilyy minussa, olen kerran sen nähnyt ja voin nähdä sen minä hetkenä tahansa uudestaan. Tästä minä päättelen, että on ihmisiä, jotka jatkuvasti elävät tuossa tilassa, vieläpä paljon syvällisemmässäkin.”

Materialistisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle tämä ei kerro oikeastaan mitään. Voi ehkä ajatella, että näkeehän sen ihmisen silmistä onko hän kuollut vai elossa; mitä se Kallinen oikein yrittää sanoa? Mutta niille, jotka ovat jollakin tavoin, vaikkapa vain aavistuksenomaisesti sisimmässään koskettaneet elämän suurta mysteeriä, se kertoo jotakin sellaista johon sanat eivät ulotu.

Miten voisimme ymmärtää valaistumista, uudestisyntymistä eli suoran oppimisen kaikkein merkittävintä tapahtumaa? Lama Govinda kuvaa sitä seuraavasti.

”Yksilöllisyys ja universaalisuus eivät ole toisiaan pois sulkevia arvoja. Ne ovat saman todellisuuden kaksi eri puolta täydentäen toisiaan ja tullen yhdeksi valaistumiskokemuksessa. Tässä kokemuksessa mieli ei sulaudu muodottomaan Kaikkeen, vaan se on sen tajuamista, että yksilö itse sisältää sisimpäänsä kootun universumin kokonaisuuden. Siten maailma, joka tähän mennessä koettiin ulkoisena todellisuutena, sulautuu eli yhdistyy valaistuneeseen mieleen sillä hetkellä, jolloin tietoisuuden universaalisuus käsitettiin. Tämä on tietämättömyyden ja harhan esteistä ja kahleista vapautumisen äärimmäinen hetki.”

On sanottu, että tuossa tapahtumassa pisara pujahtaa loistavaan mereen. Yhtä oikea kuvaus on se, että meri pujahtaa loistavaan pisaraan.

Voimme ehkä jollakin tavalla ymmärtää persoonallisella maalaisjärjelläkin, että kun ihmisen tietoisuus yhtyy kaiken läpäisevään tietoisuuteen, silloin hänelle tulee myös mahdollisuus oppia suoremmin ja tietää asioita kohdistamalla tietoisuus ja huomio siihen kohteeseen, josta hän tietoa tarvitsee.