 |
| Ethän kopioi kuvaa ( oma kuva ) |
Lumikiteet kimaltelivat, revontulet loimusivat ja tähdet tuikkivat kirkkaasti taivaankannella.
Oli jouluaatto. Lappalaisukko ajoi porollansa yli tuimien tunturien ja hänen perässään kiiti lappalaisakka toisen poron vetämänä. Ukosta tuntui matkanteko juhlalliselta, ja hän katsahti tuontuostakin eukkoonsa, joka ajoi yksinään pienessä pulkassaan; poro ei nät jaksa vetää kahta aikaihmistä kerrallaan. Eukolla oli pieni lapsi sylissä. Hän oli käärinyt sen paksuun poronnahkaiseen peskiin, mutta ohjaaminen kävi hiukan hankalaksi lasta hoidellessa.
Juuri kun he olivat saapuneet tunturin laelle ja läksivät ajamaan alamäkeen, tuli heitä vastaan suuri lauma susia. Niitä oli varmaankin neljä- tai viisikymmentä kappaletta, kuten usein nähdään Lapissa talvella, milloin ne kerääntyvät poroja ahdistamaan. Sudet eivät olleet nyt saaneet kynsiinsä yhtään poroa; sen vuoksi ne ulvoivat nälissään ja alkoivat heti ajaa takaa lappalaisukkoa ja akkaa.
Kun porot sen huomasivat, kiihdyttivät ne vauhtia minkä vain jaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin huimavaa kyytiä, että pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri lumikonoksissa. Lappalaisukko ja lappalaisakka eivät olleet ensikertaa sellaisessa säässä, he pysyivät pulkissaan, vaikka lumi sokaisi silmät ja tukki korvat. Mutta siinä mylläkässä pudotti lappalaisakka lapsensa lumeen. Turhaan hän huusi ja koetti saada poroa pysähtymään; poro tiesi susien olevan jo aivan kintereillä, vilkutti korviaan ja juoksi yhä hurjemmin, niin että nivelet naksahtelivat kuin pähkinät särkiessä. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo matkojen päässä.
Pikku lapsi kellitti nyt hangella, peskiin käärittynä, ja tarkasteli tähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt, eikä liikahtanut, katsoi vain ylös. Ja pikkulasten viattomassa katseessa on ihmeellinen voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdistansa eivätkä uskaltaneet koskea lapseen. Vähän aikaa ne seisoivat aivan hiljaa, hämmästyneinä katsellen. Sitten ne läksivät käpälämäkeen porojen jälkiä myöten laukkaamaan.
Lapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyöllä lumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin ne tutustuivat toisiinsa. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot, jotka etäisyydestä yöllä taivaalla loistavat, näyttivät säälivän turvatonta maan lasta, joka lepäsi lumessa. Ja kun ne katselivat lasta ja lapsi katseli niitä, jäi tähtien valoa pienokaisen silmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jollei Jumala olisi asettanut niin; että toinen matkustaja kulki samaa tietä erämaassa. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarin kirkon tienoilta. Hän oli paluumatkalla Vesisaaren kaupungista, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja ja jauhoja. Lapsen hän löysi ja otti rekeensä.
Jouluaamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti hän vei lapsen tupaan ja antoi sen vaimollensa.
-Tässä on sinulle joululahja, Liisa, sanoi hän, pyyhkien huurretta ruskeasta tukastaan. Ja sitten hän kertoi, kuinka hän oli lapsen löytänyt.
Uudistalolaisen vaimo otti lapsen, irrotti peskin ja antoi hänelle lämmintä maitoa.
- Jumala on lähettänyt sinut meille, lapsi raukka, sanoi hän. Miksi minua noin katselet? Ellei sinulla ole isää eikä äitiä, niin on Simo Sorsa oleva isäsi ja minä olen äitisi, ja sinä olet meidän lapsemme. Simmu, Ressu ja Matti tulevat varmaan iloisiksi, kun saavat sisaren, sillä sinä näytät olevan tyttö. Oletkohan sinä edes kastettu kristityksi?
- Siihen ei ole luottamista, arveli uudistalolainen Simo Sorsa. - Lappalaisilla on pitkä matka kirkolle ja pappilaan, sentähden he säästävät lastensa kasteen, kunnes nämä tulevat vanhemmiksi ja menevät joukolla kastettaviksi. Silloin ajavat lapset itse papin luo, ottavat häntä kädestä ja sanovat ”amen”, kun hän on heidät kastanut. Koska nyt on aamukirkko, on parasta, että viemme lapsen heti kastettavaksi kirkkoon.
Vaimosta oli tämä neuvo hyvä, ja niin kastettiin tyttölapsi ja hän sai kasvatusäitinsä nimen: Elisabeth. Pappi kummasteli, kuinka lapsen silmät loistivat siunattaessa niinkuin tähdet, ja sanoi leikillään ”Tähtisilmä pitäisi nimesi olla eikä Elisabeth.”
Uudistalon vaimosta ei tämä puhe ollut kristillistä, ja hän kertoi sen miehellensä. Mutta Simo Sorsa oli huomannut saman minkä pappikin, ja arveli, että olisi se nimi melkein yhtä hyvä kuin tämäkin. -Mitä nyt? sanoi vaimo. -Ethän vain luule lasta noidaksi, koska hän on Lapin lapsi, ja lappalaiset ovat noitia? Simmulla, Ressulla ja Matilla on kyllä yhtä kauniit harmaat silmät kuin hänellä ruskeat, ja jos tahdot tytölle liikanimen antaa, niin olkoon se `kissansilmä`;onhan sekin yhtä hyvä.
Uudistalolainen ei tahtonut suututtaa vaimoansa ja oli unohtavinaan uuden nimen, mutta tieto papin sanoista levisi ympäri seudun ja siitä päivästä pitäen rupesivat naapurit sanomaan Simo Sorsan tyttölasta Tähtisilmäksi.
Tyttö kasvoi kolmen kasvattiveljen seurassa, ja hänestä tuli yhtä hieno ja solakka kuin pojista tuli paksut ja jykevät. Hänellä oli ruskeat silmät ja musta tukka, niinkuin tavallisesti Lapin lapsilla. Mutta Lapin lapset ovat joskus tulisia ja itsepäisiä, niinkuin neekerilapset, mutta Tähtisilmä aina tyyni, lempeä ja hiljainen. Lapset sopivat keskenänsä hyvin, paitsi pojat, jotka vaihteen vuoksi joskus olivat tukkanuottasilla. Uudistalolainen ja hänen vaimonsa rakastivat heitä kaikkia. Kaikki onnistui heille hyvin, eikä Tähtisilmän äiti eikä isä tulleet tiedustelemaan tytärtään. Lappalaisukko eukkoineen uskoi susien syöneen heidän pienokaisensa.
Tähtisilmä oli vasta kolmannella, kun kasvatusäiti alkoi huomata hänessä jotakin käsittämätöntä. Lapsen silmissä oli kummallinen tenho, jota kukaan ei voinut vastustaa. Hän ei koskaan puolustautunut, kun pikkupojat tekivät hänelle pahaa; hän vain katseli heihin, ja heti he tekivät mitä voivat, ollaksensa hänelle mieliksi. Musta kissa ei voinut katsoa häneen; talon koira, ruskea pörrökarvainen Kettu, herkesi heti haukkumasta ja murisemasta, kun Tähtisilmä vain vilkaisi siihen. Kasvatusäiti luuli nähneensä tytön silmien kiiluvan pimeässä. Kerran oli kova myrsky, ja kun Tähtisilmä meni ulos portaille, näytti melkein siltä kuin hän olisi myrskyn asettanut, sillä tuokion perästä tuli aivan tyyni.
Niin paljon kuin uudistalolaisen vaimo pitikin lapsesta, ei hän voinut kärsiä sellaista.
- Älä katso minuun, sanoi hän joskus kärtyisesti pienokaiselle. -Näyttää siltä kuin luulottelisit voivasi katsoa sydämeeni!
Tähtisilmä tuli alakuloiseksi ja loi silmänsä maahan; hän ei käsittänyt muuta, kuin että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut. Silloin kasvatusäiti taputteli ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi: -Älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin lapsi.
Eräänä päivänä, kun Tähtisilmä oli jo kolmevuotias, istui uudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas oli matkoilla. Silloin hän sattui muistamaan, että hänen hevosensa vasemmasta takajalasta oli pudonnut kenkä. Tähtisilmä istui nurkassa ja oli ajavinaan hevosella, vaikka se olikin vain penkki, mutta yhtäkkiä hän sanoi penkille:
-Äiti ajatteli, että sinulta on pudonnut kenkä vasemmasta takajalasta.
Uudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena:
-Mistä sinä sen tiedät?
-Pikku Liisa näki sen, vastasi Tähtisilmä.
Kasvatusäiti ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt hän päätti ruveta pitämään silmällä pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen oli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamulla huomasi emäntä kultasormuksensa pöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin, mutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi kummastuen mieheen ja sanoi:
-Hänellä on sormus suussa!
Siellä olikin sormus. Mies ajettiin matkoihinsa, mutta vieläkään ei uudistalolaisen vaimo ollut huomaavinaan mitään.
-Kului vähän aikaa. Ressuun tuli tuhkarokko ja pappi tuli lasta katsomaan, hän oli näet vähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta aitassa ja hän mietti:
-Antaisinkohan papille pienemmän vai suuremman lohen? Luulenpa, että pienikin riittää.
Tähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi vastalle: Annanko minä nyt sinulle suuren vai pienen lohen? Luulenpa että pienikin riittää.
Kasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen sydämeensä. Papin mentyä hän ei enää hillitä vihaansa, vaan sanoi Tähtisilmälle:
-Nyt näen ettei noituus sinusta koskaan erkane, lappalaispenikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua taiotuilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran päivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään silmäsi paksulla huivilla, niin ettet näe ihmisiä, ennekuin tuo ilkeä voima on sinusta haihtunut.
Se ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi raukalle, joka ei ollut kenellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen vaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni hänenlaisensa, ja luuli aivan todenteolla lappalaisten voivan taikoa. Hän sulki siis Tähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja lepoa sai lapsi, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä paleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea muuta paitsi vapautta, rakkautta, ihmisten seuraa ja päivänvaloa.
Poissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskalta ei siellä olo tuntunut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli näet kumppanejakin. Ne olivat vanha, lahonnut hirsi, särkynyt saviruukku, lastu ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä, saviruukku äiti, halko, lastu ja pullo olivat kasvattiveljet, nämä kaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli hulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat kuuntelivat.
Uudistalolaisen vaimolla Liisalla oli hyvä ystävä, naapurin vaimo Murra. Jouluaattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten taikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla, Ressu survoi tiiltä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan jalkaan. Yht´äkkiä he kuulivat Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä käämiä pidellen hän lauloi:
Äiti kutoo kudelmaa, langan juosta antaa! Simmu rahaa kilkkuvaa sylit täydet kantaa; Ressu jauhaa tiiliään, Matti ajaa Mirrillään; kuu nyt loistaa vainen, nuku sukkulainen!
-Mitä lappalaispenikka tuolla kuopassa loilottaa? kysyi Murra.
-Hän laulaa kehtolaulua lelullensa, vastasi Liisa.
-Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä me täällä teemme, arveli Murra.
-Hän näkee kuutamon pimeässä kuopassa.
-Luulenpa todellakin, että hän näkee! huudahti Liisa.
-Kyllä varmaan hän on noidan lapsi.
-Minä tiedän neuvon, sanoi ilkeä Murra.
-Sido seitsemän villahuivia hänen silmillensä ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa, niin varmaankaan hän ei näe mitään.
-Tahdon koettaa, sanoi Liisa ja meni heti kuoppaan. Siellä hän sitoi seitsemän villahuivia pikku Tähtisilmän silmille, ja kuopan suulle, tuvan permannolle, hän levitti seitsemän vaippaa.
Hetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet paloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivaalla. Silloin kuului taas Tähtisilmän laulu:
Tähdet pienet tuikahtaa ei nyt hätää, huolta, revontulet hulmuaa tuntureilta tuolta. Tähdet meihin katseen luo, loimuaan luo hulmu tuo. Tuiki, tähti, seessä, pian on joulu eessä.
-Äläs huoli! sanoi Murra, -hän näkee kuitenkin revontulet ja tähdet! En ole tuollaista noidanpenikkaa koskaan kuullut.
-Mahdotonta, sanoi uudistalon vaimo, -minä menen katsomaan. Hän nosti pois vaipat, ja siellä hän näki Tähtisilmän istuvan, seitsemän villahuivia silmillä, ja kysyi häneltä:
-Näetkö tähtiä?
-Kyllä näen niitä paljon, paljon, vastasi Tähtisilmä.
-Nyt on kirkasta ja valoisaa, äiti, nyt tulee joulu!
Uudistalon vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle. Murra sanoi:
-Muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän kyynärää syvä hauta kuopan pohjaan, panna noidanpenikka sinne ja peittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen ma.
-Ei toki, sanoi Liisa. -sitä en tee koskaan. Minun tulee niin sääli lasta, ja pelkään, että mieheni vihastuu, jos saa sen kuulla.
-Kunhan vain et tee mitään pahaa hänelle, sanoi uudistalon vaimo.
-Mitä pahaa minä hänelle tekisin? sanoi Murra. -Minä vien hänet sinne, mistä hän on tullutkin.
Niin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen mukanansa tunturille. Sinne hän jätti Tähtisilmän ja meni matkoihinsa sanoen:
Teen niinkuin lupasinkin. Koska hän on kinoksista tullut, niin kinoksiin menköönkin.
Hangella lepäsi nyt Tähtisilmä ja katseli taivaan tähtösiä. Taaskin oli jouluyö niinkuin kolme vuotta takaperin. taivaan tuhannet, kauniit, kirkkaat, äärettömän suuret, kaukaiset auringot katselivat lempeästi viatonta lasta. Ne loistivat hänen silmiinsä, ne katsoivat hänen sydämeensä, eivätkä löytäneet sieltä muuta kuin hyvyyttä ja Jumalaan turvaamista. Silloin saivat lapsen silmät vielä ihmeellisemmän loisteen, ja paljon laveammalta voi hän nyt nähdä. Hän näki kauas tähtien taakse, näki sinne, missä Jumalan näkymättömän valtaistuimen verhot ovat, sinne, missä enkelit liitelevät ylös aja alas kuljettaen Jumalan käskyjä miljooniin maailmoihin. Yö oli tyyni ja kirkas, täynnä äänetöntä rukousta. Revontulet vain taivaalla loimusivat; ne kohosivat kaarena Tähtisilmän yli tunturilla.
Varhain jouluaamuna, lasten vielä nukkuessa, palasi uudistalolainen matkaltansa kotiin. Syleiltyään vaimoansa ja pyyhittyään huurteen tukastaan hän kysyi lapsia. Hän sai vaimoltaan kuulla Ressun sairastaneen tuhkarokkoa, mutta nyt jo olevan terveen, ja Simmun ja Matin olevan terveitä ja pulleita kuin vehnäpullat.
-Kuinkas Tähtisilmä voipi? kysyi uudistalolainen vielä.
-Hyvin, vastasi vaimo, sillä hän kovin pelkäsi miestänsä ja omatunto soimasi häntä.
-Meidän täytyy hyvin hoitaa Tähtisilmää, jatkoi uudistalolainen.
-Viime yönä reessä nukahtaessani näin unta. Näytti siltä kuin taivaalta olisi rekipeitteelleni pudonnut kirkas tähti, joka sanoi minulle:
-Ota minut haltuusi ja hoida minua hyvin, sillä minä olen huoneesi siunaus! Mutta kun ojensin käteni tähteä ottaakseni, se olikin jo kadonnut. Minä heräsin, rupesin ajattelemaan, kuinka Jumalan siunaus on seurannut meitä näinä kolmena vuonna, siitä asti kun otimme tuon vieraan lapsen. Enne ei meille tahtonut mikään luonnistua; olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli toukomme, karhu raateli karjamme ja susi söi lampaamme. Mutta nyt on meille kaikki hyvin onnistunut... ja tämä tulee varmaankin siitä, että Jumala on laupias armeliaille, ja hänen enkelinsä pitävät erityistä huolta viattomista lapsista.
Kun uudistalolaisen vaimo tämän kuuli, koski se hänen sydämeensä kovin, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.
Sillä välin olivat pojat heränneet. Isä iloitsi nähdessään kaikki terveinä ja reippaina ja otti heidät syliinsä. Hetkisen lapsia polvillansa pidettyään hän kysyi taas:
-Missä on Tähtisilmä?
Silloin vastasi Simmu: -Äiti on sulkenut hänet kuoppaan.
Ressu sanoi: -Äiti on sitonut seitsemän huivia hänen silmillensä ja pannut seitsemän vaippaa kuopan päälle.
Matti sanoi: -Äiti on antanut hänet Murralle ja Murra vienyt hänet tunturille.
Tämän kuultuansa leimahti uudistalolainen kiukusta punaiseksi, mutta hänen vaimonsa tuli valkoiseksi kuin palttina eikä voinut vastata muuta kuin: -Hän oli lappalaispenikka ja lappalaiset ovat noitia.
Uudistalolainen ei vastannut siihen mitään, mutta vaikka hän olikin väsyksissä, meni hän heti talliin, valjasti hevosensa ja läksi ajamaan.
Ensin hän ajoi Murran luo, kaappasi hänet rekeensä ja pakotti neuvomaan sen paikan, johon hän oli lapsen jättänyt.
-Tunturille tultuansa he nousivat reestä ja hiihtivät suksilla lumisten rotkojen poikki. Jouduttuansa sille paikalle, mihin Murra oli jättänyt lapsen, he näkivät vielä pienen kuopan hangessa, -ja vähän matkaa siitä näkyi suksen jälkiä. Mutta Tähtisilmää ei siellä näkynyt, poissa oli hän. Ja etsittyään häntä kauan, mutta turhaan, täytyi heidän kääntyä paluumatkalle. Edellä hiihti uudistalolainen ja vähän taaempana Murra. Silloin kuului huuto; uudistalolainen käänsi suksensa takaisin, juuri kun oli aika kyytiä kiitämässä alamäkeen, ja näki lauman Lapin nälkäisiä susia tunturilla Murraa repimässä. Jyrkkä mäki esti uudistalolaista apuun joutumasta, ja kun hän vihdoin suurella vaivalla mäen päälle pääsi, olivat sudet jo syöneet Murran. Suruissaan hän kääntyi takaisin ja saapui kotiinsa juuri kun kirkon kellot herkesivät soimasta aamukirkkoon.
Uudistalolaisen vaimo istui kotona ja katui katkerasti. Hän ei rohjennut mennä kirkkoon Jumalaa rukoilemaan, sillä aamulla, kun hän oli mennyt lampaita ruokkimaan, ei navetassa ollut yhtään elukkaa jäljellä; sudet olivat täälläkin käyneet tuhoja tekemässä.
-Nyt alkaa rangaistuksemme, sanoi uudistalolainen. -Äiti, menkäämme kirkkoon lasten kanssa; nyt se on meille tarpeellisempaa kuin ennen, sillä suuri synti on meitä painamassa.
Siitä päivästä lähtien ei kukaan tiennyt, minne Tähtisilmä oli joutunut. Päättäen suksien jäljistä sillä paikalla, missä Tähtisilmä oli hangella maannut, tultiin siihen luuloon, että hyvä enkeli oli taas jonkun matkustajan erämaahan ohjannut; tämä oli sitten lapsen löytänyt ja mukaansa ottanut, mutta kukaan ei tiedä, kuka matkustaja oli tai minne Tähtisilmä sitten joutui ja missä uuden kodin sai, -toivoaksemme paremman kodin; siellä hän on siunausta tuottava ja näkevä enemmän kuin toiset näkevät. Niin, hän on näkevä seitsenkertaisten muurien läpi, hän on näkevä ihmisten sydämiin, hän on näkevä tähtien taakse, taivaan sinisen kannen läpi autuaiden asunsijoille saakka.
Ja mitä merkillistä se sitten on? Eikö sellaista taitoa tavata muutamilla ihmisillä, että he voivat ikäänkuin lukea toisten ajatuksia? Eikö ole hyviä ja hurskaita ihmisiä, jotka vahvalla uskollansa voivat nähdä autuaiden esiripun? Esirippua edemmäksi he eivät voi nähdä, sillä siellä on vielä paljon, jota ”ei kenenkään korva ole kuullut eikä kenenkään silmä nähnyt”. Mutta se on jo suuri lahja, kun voi nähdä maailmaa etemmäksi ja sen voivat ainoastaan valitut.
Ennen uskottiin ihmisten kohtalon riippuvan tähdistä. Nyt uskotaan ihmisen kohtalon riippuvan Jumalan tahdosta, mutta tähdet eivät ole kuitenkaan ihmeellistä voimaansa kadottaneet. Sillä kun oikein hartaasti katsomme niitä, näemme ikäänkuin kaistaleen Jumalan kirkkauden puvusta hänen äärettömässä luomakunnassaan. Sieltä loistaa aina osa iankaikkisuutta maailman yöhön, ja siitä johtuu, jääpikö valonheijastusta silmiimme ja sieluumme. Valonheijastus jäi Tähtisilmään, sillä hän oli viaton, hylätty lapsi, jolla ei ollut turvaa maailmassa. Erotus on siinä, että muiden silmissä kelmenee tähtien valo usein niiden ajatuksien ja halujen tähden, jotka mieltämme maailmaan vetävät.
Nyt ei kukaan tiedä, missä Tähtisilmä on. Hän on varmaankin vielä lapsi, sillä siitä ei ole kovin kauan, kun hän katosi. Sen tähden katsele kaikkia hyviä, kirkassilmäisiä lapsia: kukaties on joku niistä kadonnut Tähtisilmä.
-Sanottiin häntä ruskeasilmäiseksi ja mustatukkaiseksi, mutta ei tarvitse sentähden luulla, ettei hän voisi olla vaaleiden sinisilmienkin joukossa. Sellainen pikkuseikka ei mitään merkitse. Onhan hän voinut jo muuttua toisen näköiseksi. Tarkasta vain, voiko hän lukea ajatuksesi, voiko hän asettaa myrskyn ja voiko hän tietää salaisuuden seitsemän villahuivin läpi. Jos hän sen voi, on hän varmaan Tähtisilmä. Jos löydät hänet, niin ilmoita meille, mutta älä sano sitä hänelle itselleen, sillä hän on jo aikoja sitten unohtanut ihmisten kovuuden ja tuon kolkon kuopan tuvan permannon alla, ja parempi onkin, että hän on ne unohtanut.
Oi, pikku Tähtisilmä, minä näin sinut kerran, mutta en sano missä minä sinut näin, ja sinä luit minun ajatukseni: sinä kiersit käsivartesi kaulaani, sillä sinä näit, että minä rakastin sinua. Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä suloinen lapsi, jonka silmät säteilevät äärettömyyden valoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti