Jalokiven kimallusta ja Jeesuksen kohtaaminen

Olin ottanut aika vastentahtoisesti maalaustarvikkeeni esiin, sillä olin päättänyt käyttää aamupäiväni luonnostellakseni jonkin aiheen. Mikä se olisi, sitä en tiennyt. En koskaan suunnitellut etukäteen maalauksiani ellei minulta ollut pyydetty mitään erikoista.

Puristelin tuubeja levylle. Etsin jotakin määrätyn vihreää ja sinistä. Näin vain sieluni silmillä pilvitasanteen ja yritin hahmotella sen utuista pintaa. Tarvitsin siihen sinistä ja valkoista ja aavistuksen jotakin harmaata.

Maalasin ja maalasin. Tuntui siltä, että vihreä jäisi taas kuivumaan, sillä niin aina jollekin värilleni kävi.

Nyt sain mieleiseni untuvapilven hahmoteltua. Sen jälkeen katsoin vielä ylemmäksi ja äkkiä huomasin korkealla pilvieni yläpuolella loistavan valoa hehkuvan pisteen.

Samalla minua aivankuin huimasi, mutta se kesti vain hetken, niin että saataoin keskittyä valon tarkkailuun.

Oli taas tapahtumassa siirtyminen utopiaan. Joskus käytin sellaista termiä siitä. Nyt vain tunsin, että aloin kohota kohti valopistettä. Mutta eäysin varma en ollut siitä, vetikö valo minua puoleensa. Lähestyin sitä huimaa vauhtia ja kohta silmiäni alkoi häikäistä ja minun oli pakko kääntää katseeni muualle.

Jonkin ajan kuluttua sain matkani pysähtymään, sillä minusta tuntui että valo saattaisi polttaa, vaikka tiesin että yleensä valot olivat lempeän lämmön täyttämiä. Kuitenkin silmiini osunut hehku varoitti minua, vaikka tiesin sen olevan vain refleksi, joka toimi minussa. Jäin ilmaan katselemaan valoa ja hetken ihmettelin, mitä tapahtuisi maalatulle pilvimuodostelmalle. Nyt en tuntenut enää lähelläni maalausta enkä huonetta, jossa olin äsken aloittanut työskentelyn.

Valo liikahti ja jatkoi matkaansa eteenpäin vaakasuoraan. Tunsin siirtyväni sen mukana. Se oli alkanut lähettää sykkivää viestiä tietoisuuteeni, enkä olisi kyennyt vastustamaan sen vetovoimaa. Syöksyimme jonnekin. Tunsin valon tekevän kaarevasti matkaa ikäänkuin seuraten maapallon pintaa.

Sitten jossain eteläisellä pallonpuoliskolla se äkkiä teki muutoksen ja käänsi matkansa suoraan ylöspäin. Seurasin mukana enkä todella olisi pystynyt vastustamaan sen lempeää, mutta kuitenkaan vahvaa imua. Kohta lähestyimme aluetta joka pimensi koko taivaan valtavan suurelta alueelta.

Näin valon etsivän oikeata aluetta, jolta se voisi nousta kaarevan reunan yläpuolelle. Vihdoin se katosi näkyvistäni, mutta voima veti minut samaan suuntaan. Kohta löysin itseni maisemasta, joka hiveli silmiäni. Näin kumpuilevia vuoria erilaisissa sinertävissä väreissä. Jossakin näin vihreää sijoittuneena johonkin avaraan laaksoon, joka oli vuorijonojen välissä. Olin tasaisella aukiolla. Täällä näin pieniä koristeistutuksia, joitten keskellä seisoi puita joita en voisi nimetä lehtien muodon enkä värin mukaan. Kukkienkin muoto sai minut sanattomaksi ja väri vaikutti minuun hyvin vahvasti. Kuinka voi sininen läikkyä kuin jalokivi, samoin kivet maassa? Niiden muoto oli kaikkea muuta kuin luonnon muovaama. Ne näkyivät läpi, joten saatoin katsella nurmea kiven alla. Siellä se tuntui kasvavan ja viihtyvän.

Ne olivat kuin suuria jalokiviä jokainen, hiottu vain erilaisiksi. Kauanko minä maiseen maisemaan tottunut saatoin tuijottaa niitä joutumatta täydellisen lumouksen valtaan?

Äkkiä näkökenttääni tuli lukuisia värikkäissä verhoissa olevia hahmoja. Ne istuivat noiden säikkyvien kivien vieressä jokainen vaipuneena tarkkaavaiseen hiljaisuuteen.

Minusta tuntui, että näin ja tunsin heidän ajatuksiaan. Ja juuri nyt en tuntenut minkäänlaisen vaikeuden tai tuskan hallitsevan kiveä tarkkailevaa katsojaa.

Uskoin ja tajusin olevani astraalialueella, sillä tuskin olisin millekään planeetalle päässyt näin henkimuodossani. Nämä planeetat ovat kyllä todellisia, mutta vain niille jotka ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle. Siksi tämä on kuin satua ja lumousta silmilleni ja koko olemukselleni.

Sen ainakin tajusin, että tämä on rauhan maa enkä saattanut kuvitella, että kukaan tänne siirtynyt enää kaipaisi maan ilmapiiriin. Maakin omistaa määrätyn mystisen voiman tuntemuksen, mutta siinä on paljon animaalista. Täällä tuntemukset ja voima ovat äärimmäisen eteerisiä, kuitenkin hyvin suloisia.

Tuoksuja on monenlaisia, melkein yhtä paljon kuin värejä. Jokainen voi mennä kiven luokse , joka on hiottu määrätyllä tavalla niin, että sen säteet saavat katsojan aivan määrätysti tuntemaan ja rauhoittumaan. Tuoksu joka niistä lähtee lisää katseen vaikutusta.

Jokainen sielu tarvitsee maisen matkansa jälkeen tällaisen levon, kauneuden ja rauhan keitaan. Sillä melkein jokainen tulee tänne suuren tuskan vallassa.

Täällä on lukemattomia tapoja rahoittaa tulijaa. Jotkut tarvitsevat siihen läikkyvän veden kimalluksen, toiset kirkon hartaan taivaallisen tunnelman.

Missään kirkossa täällä en ole nähnyt ristiinnaulittua kärsivänä ja vert vuotavana. Taivaalliset voimat ovat vapauttaneet hänet ikuisesta taakastaan, sillä myös hänelle kuuluu pyhien lepo ja rauha.

Maria ja lapsi eivät myöskään kuulu sielujen tämän tason näkyihin, sillä täällä on hänetkin vapautettu määrätyn objektin osasta. Kaikille lihasta syntyneille kuuluu rauhan ja vapauden ja levon matka, niin äidille kuin pojallekin.

Heidät on kohotettu niin korkealle, että heitä ei saavuta maisen tuskien alituinen valitusääni. Lepo olkoom heillä ja heidän kanssaan, ajattelin.

Näin äitejä pienine lapsineen ja pienine lammikkieläimineen. Kaikilla heillä oli yhteinen rauha ja oikeus tähän tuntemukseen. Siunasin heidät jokaisen ja päätin palata takaisin huoneeseeni. Nyt tuli tielleni aivan kuin seinä, en siis päässyt eteenpäin. Odotin, sillä tiesin että kohta vapautuisin tästä tilasta. Ja niin seinä vihdoinkin liukui pois edestäni ja edessäni seisoi valkokaapuinen hahmo.

Tuota hahmoa olin kaivannut tuekseni. Tuosta hahmosta olin lukemattomien tavoin uneksinut, sillä nyt näin juuri hänet, josta olin juuri äsken kertonut. Siinä oli Jeesus hyvin kauniina ja ylevänä edessäni. Katsoimme hetken toisiimme ja odotin, että hän olsi huomannut ja sanonut minulle jotakin. Nyt hän kuitenkin jatkoi matkaa eteenpäin ohitseni. Olin polvistunut hänen eteensä, mutta hän vain vilkaisi minuun ja jatkoi matkaansa laaksoon, jossa olin äsken katsellut tapahtumia.

Tunsin syvää pettymystä ja lohduttomuus täytti mieleni. Enkö minä ole kyllin hyvä, että minua tarvitsisi huomata?

Äkkiä tajusin; minähänolin täällä vain matkalla, ikään kuin kirjaamassa näitä tapahtumia ja näkyjä. En siis todellisuudessa kuulu tänne, eikä minulle kuulu mitkään erikoiset suosionosoitukset.

Katselin hänen menoaan, yksinäistä menoa halki laakson kohti taivaanrantaa. Kenenkään en nähnyt kohottavan kasvojaan kun hän meni ohi. Hän siis oli tänne itsestään selvästi kuuluvaolento, mutta hän ikään kuin kietoutuu yksinäisyytensä rauhaan ja jokainen kunnioittaa sitä itsestään selvyytenä.

Ilman minkäänlaista ajan tuntemusta tai tietoa matkasta, jonka heti tein alas maalaukseni viereen, en havainnut.

Istuin vain tuolillani ja tuijotin muutamaa pilvenhattaraa, joita olin ehtinyt sille hahmotella. Tunsin kuitenkin syvää rauhaa ja kiitollisuutta. Ja olin syvästi kiitollinen äskeisestä kokemuksestani.

Edes itselleni en täysin näitä kokemuksia voinut analysoida. Tiedän vain, että ne tapahtuvat ja loppuvat aikanaan.

Mutta suunnaton rikkaus, joka on tullut elämääni näiden matkojen kautta, on sanoinkuvaamattoman arvokas.

Lähde:
Irene Keski-Kujala: Valon ja varjon maat 1997- kirja.