On selvää, että elämme suurta maailmankuvallista kriisiä. Kvanttifysiikan tulkinnat, joita jo lähes vuosisata on yritetty kaikin tavoin kiertää, ovatkin nykyisten käsitysten mukaan se totuus, jolle elämä ja koko maailmankaikkeus rakentuu.
Kun viimeisten vuosisatojen aikana äly ja elämä irroitettiin luonnosta ja kaikkea tutkittiin kuin konetta, niin siitä muodostui ongelma. Lukuisissa kokeissa todettiin, että ns. aine ja henki näyttivät vaikuttavan toisiinsa.
Perinteiset uskomukset ja tottumukset on jouduttu vähitellen hylkäämään ja nyt ns. aine ja henki mahtuvat taas samaan maailmankuvaan, jonka perusarkkitehteina ovat toimineet Albert Einstein ja kvanttifysiikka.
Einsteinin koko elämäntyön ydin oli osoittaa, että se, minkä havaitsemme ns. aineena, onkin pääosin tyhjää tilaa, jossa energia liikkuu määrätyllä tavalla sidossuhteessa toisten energioiden vuorovaikutuksiin. Sama havainto pätee myöskin ihmiseen – siis meihin itseemme.
Kvanttifysiikka puolestaan on osoittanut, että kun energian pieniä osasia, alkeishiukkasia hajoitetaan ja niiden käyttäytymistä tutkitaan, niin havainnointi muuttaa tuloksia – ikäänkuin tutkijan odotukset vaikuttaisivat hiukkasiin. Tämä pitää paikkansa jopa tilanteissa ja paikoissa, joissa alkeishiukkasia ei voisi esiintyä sen valossa, mitä tunnustettu fysiikka ymmärtää maailmankaikkeuden laeista.
Kvanttifysiikan epätarkkuusperiaate aiheuttaa sen, että alkeishiukkasilla ei ole kiinteitä ominaisuuksia, ja jos valitaan jokin ominaisuus, menetetään kaikki muut. Eikä sitä yhtäkään ominaisuutta olisi ilmennyt, jos systeemiä ei koejärjestelyissä olisi pakotettu johonkin “tilaan”.
Hiukkasten yllättävään, epäjatkuvaan ja hyppäyksittäin tapahtuvaan olomuodosta toiseen siirtyvään olemukseen törmättiin jo vuosisadan alussa. Sen mukaan oli luovuttava klassisen fysiikan uskosta siihen, että maailma toimii kuin koneisto.
Maailmankaikkeuden ns. perusaine näyttääkin sisimmältään jonkinlaiselta puhtaalta energialta, jota ihminen aikomuksillaan ja odotuksillaan voi muovata tavalla, joka sotii mekaanista maailmankaikkeuden mallia vastaan – ikäänkuin odotuksemme saisivat energiamme virtaamaan ulos maailmaan ja vaikuttamaan muihin energiajärjestelmiin.
Voimme siis jopa sanoa, että henkinen voimamme on paljon suurempi kuin kykenemme edes ajattelemaan, ja että ainakin joillakin tasoilla maailmankaikkeus reagoi henkiseen energiaan, jota heijastamme siihen, tai että ainakin jossain määrin odotuksemme luovat kaiken sen mitä meille tapahtuu – ns. yhteensattumat.
Luontoa on nyt tarkasteltava uudesta näkökulmasta. Epätarkkuusperiaate kertookin jostakin enemmästä kuin pelkästä fysikaalisesta ympäristöstä. Se, mitä voimme sanoa maailmankaikkeudesta kokonaisuutena, riippuukin siitä millä keinoin teemme havaintoja. Kun hiukkasen käyttäytymisen mittaamisessa yritetään selvittää todelliset ominaisuudet, tutkija ei enää olekaan pelkkä havainnoitsija vaan osallistuu itse tapahtumaan. Siis maailmankaikkeutta ja sen ilmiöitä tutkiva ihminen on osa tapahtumia – osallistuja.
Lähde: Kalevi Kosonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti